Rituaalit paikallaan

Pohdintani rituaaleista jatkuu. Löysin Facebookista vanhan tuttuni eräältä keskustelufoorumilta Darrell Pursifulin. Hän on teologian tohtori, professori ja kustannustoimittaja ja on tutkinut varhaiskirkon rituaaleja. Hän suhtautuu niihin hyvinkin arvostavasti, siis kristillisiin rituaaleihin.   Olen käynyt hänen kanssaan viimeisten blogitekstieni jälkeen kirjeenvaihtoa. Kopioin alle hänen luvallaan hänen minulle kirjoittamansa sähköpostin, jossa on mielestäni varsin viisasta asiaa.  Jos teema kiinnostaa, lisää voi lukea hänen blogistaan alkaen 28.5.09 tekstistä, jossa hän neljässä osassa pohtii Heprealaiskirjeen kirjoittajan suhdetta rituaaleihin. Ovat antaneet minulle pohtimista päivittäin.

eli Darrell kirjoittaa:

I agree completely that even “good” rituals (dogmatically correct, emotionally satisfying, etc.) can have bad outcomes. That is one reason Jesus had so much to say about the Pharisees! There are basically two forms of religious legalism we have to contend against in the realm of ritual:

(1) ritualism, which says the externals of the ritual have to be done just right for it to have a positive effect, and therefore obsesses over the tiniest details while missing the point of the whole (in English, we say, “missing the forest for the trees”), and

(2) formalism, which goes through the motions of the ritual with little or no thought for its significance.

I would simply suggest that we’re going to have rituals, no matter how hard we try not to! As you said, in your small group Bible study you found the need for a certain degree of orderliness or interpersonal agreement about how to pray. Something like that is to be expected when people try to organize their time together, no matter how close, loving, or equality-minded they are.

So, since we’re stuck with being ritualists (we are human, after all), let’s make sure we’ve come up with some good rituals! Let’s make sure our rituals encourage group participation, that our ritual leaders see themselves as facilitators of the worshiping community, not “professionals” who do something “for” us that we can’t do for ourselves, that our ritual spaces foster a sense of belonging and hospitality, etc. And let’s make sure we critique and challenge these rituals from time to time and teach people to avoid the dangers of ritualism and formalism.

I think I might post something from my dissertation on my blog later today that deals with these issues.

Mitä eroa on wiccan ja luterilaisen rituaaleilla?

Kuva: http://picturemission.blogspot.com/

Tämä jatkona edelliseen kirjoitukseen. Kai se on vanha totuus, että itse metodeissa ei ole paljonkaan eroa uskontojen välillä. Ero on sisällöissä. Kristillinen rituaali ‘kutsuu paikalle’ Jumalaa ja Pyhää Henkeä, joka mm. tuo synnin näkyväksi – asia johon Wiccat esimerkiksi eivät usko. Heidän paikalle kutsumansa henget ovat jotain muuta laatua. He uskovat myös, että jokainen on vastuussa teoistaan, ja niiden hedelmät näkyvät jo tässä elämässä. Kristillinen rituaali on Kristuskeskeistä, mutta silti, miten siihen suhtautua.

Tapasin junamatkalla toissa päivänä sopivasti Mursulan Jussin, joka asuu viereisessä talossa. Välillä taivallamme hetken samaa polkua. Hän totesi pohdiskeluuni luterilaisen kirkon rituaalien mahdollisesta turmiollisuudesta: ‘parempi sitä kuin ei-sitä’. Hän muistutti omiin kokemuksiinkin pohjautuen, miten kävi Itä-Euroopassa kun kristilliset julkiset rituaalit kiellettiin. Tähän tyyliin olin itsekin kyllä aiemmin ajatellut, mutta kuitenkin olin nähnyt rituaalit parhaimmillaan neutraalina. En nyt tarkoita Jeesuksen itsekin opettamia ‘rituaaleja’ ehtoollista, kastetta tai Isä Meidän rukousta, vaan sitä kaikkea muuta, jolla erityispyhää kokemuksellista tai sakramentillista pyhän ilmapiiriä luodaan.

Eilen sitten pieni raamattupiirimme kokoontui ja julkisesta rukouksesta ei tahtonut tulla mitään. Niinpä ilta päättyi sitten siihen, että tulin tietoiseksi tarpeesta luoda oma sovittu rituaali (=käytäntö) sille, miten rukoilemme niin että homma tuntuu hyvältä kaikille osapuolille!!! Erikoista. Siis rituaalia tarvitaan sittenkin? Toisaalta tarve syntyi juuri siitä, että kirkkomme on jättänyt ääneen rukoilemisen papeille ja papittarille, ja sulkenut yhteisöllisen jakamisen rituaaliensa ulkopuolelle.

Ehkä kyse on siitä palveleeko rituaali jotain tarvetta, onko sen muuttamiseen valmius, vai onko se kiveen hakattu kaava. Onko rituaalista tullut Jumalan korvike?

Mitä yhteistä on wiccalla ja luterilaisella kirkolla?

Kuva: http://picturemission.blogspot.com/

Luin uskontotieteen kirjatenttiä varten Titus Hjelmin toimittaman kirjan nimeltä ’Mitä Wicca on?’ ja se antoikin ajattelemisen aihetta. Suomen vapaa wiccayhdistys anoi 2000-luvun alussa pääsyä rekisteröidyksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Lopulta korkein hallinto-oikeus piti voimassa opetusministeriön hylkäävän päätöksen äänin 4-3. Wiccoilla ei ilmeisesti ollut riittävää institutionaalista rakennetta ollakseen uskonnollinen yhdyskunta. Heidän demokraattiseen ’oppiinsa’ ei sovi hierarkkinen rakenne, joka kirjan tutkijoiden mukaan on välttämätön järjestäytyneelle uskonnolle.

Wiccat pitävät luontoa pyhänä, ihmistä sen osana. Heille on tärkeää henkilökohtainen yhteys jumaluuteen, oman kokemuksen korostaminen ja tasa-arvo. Syntiin tai persoonalliseen pahaan he eivät usko. Tämän puoleinen on tärkeämpää kuin tuonpuoleinen. Korostetaan vastuuta omista teoista. Niiden seuraukset näkyvät jo tässä elämässä. ’Tee mitä tahdot, mutta älä vahingoita’ on heille yhteinen sääntö.

Kaikilla on mahdollisuus toimia pappina tai papittarena, initiaatioiden kautta. Rituaalit ovat heille tärkeitä, ja rituaaliesineet, kuten malja tai miekka tai veitsi, pyhät rituaalivaatteet tai vaatteettomuus. Pyhä rituaalitila erotetaan muusta tilasta rituaalisesti ennen rituaalien aloittamista. Sanastoon kuuluu puhdistuminen, meditaatio, rituaaliset tanssit, ja esimerkiksi yrttien maagiset vaikutukset.

Lukiessani kirjaa pohdin kuinka samanlaista ’noituutta’ ovatkaan monet luterilaisen kirkkommekin rituaalit. Kävin helatorstaina maalla kirkossa. Kanttori lauloi maallikon kanssa kauniisti jumalanpalveluksessa yhden tuomaslaulun orreltaan. Teki mieli laulaa mukana, mutta ei ollut sanoja (vaikka srk pitää myös tuomasmessuja). Kysyin kanttorilta, joka tuli pihalla vastaan, eikö sanoja/kirjoja olisi voinut jakaa. Kysymys oli ilmeisen outo. Rituaaliselle virsien ilmoitustaululle ei saa laittaa tuomaslaulun numeroa nyt ainakaan.

Papit ja papittaret lukevat loitsukirjastaan loitsuja pyhissä vaatteissaan, omalla nuotillaan. Rituaalitila on pyhitetty tarkoitukseensa, sinne astutaan täydellisen pyhän hiljaisuuden vallitessa, lauletaan rituaalisesti pyhiä hymnejä 1500-luvulta pyhitetyillä uruilla säestettynä. Pappi ja papitar jakavat pyhät elementit rituaalisesti oikeassa järjestyksessä, ja lopettavat pyhän tilan käsikirjan mukaisilla rituaalin lopetusseremonioilla.

Tärkeää on, että tilaisuus on riittävän etäällä arkisesta elämästä ja sen käytössäännöistä. Näin saadaan taianomainen kokemuksellinen ulottuvuus mukaan. Päästään koskettamaan jumaluutta, joka on jotain ihan muuta kuin tavallinen elämä. Pappi ja papitar irrottautuvat ihmisyydestään rituaalin ajaksi, ja suorittavat seremonian, maljoineen, ja pyhine leipineen. Wiccasta poiketen tilanne on hierarkkisesti järjestäytynyt. Kansa on aina passiivinen, ja papittaret, papit ja kanttorit suorittavat esityksen. Wiccan rituaaleissa ei voi olla katsojia. Kaikki ovat osallistujia. Moni wicca on kuulunut aiemmin luterilaiseen kirkkoon ja saanut kristillisen kasvatuksen uskovaisessa kodissa. He halusivat aikuistuttuaan löytää aitoa hengellisyyttä.

Kun palasin kotiin helatorstain kirkkoreissulta olin pitkään vihainen ja jotenkin järkyttynyt. Koko juttu vaikutti niin väärältä. Vaikutelma korostui, koska seurakunta selvästi panostaa johonkin ’uuteen’. Wicca-kirja auttoi ehkä sanoittamaan oloani, mutta….. miten tähän pitäisi suhtautua?

Piispojen otettava rohkeasti kantaa eettisiin kysymyksiin

Avoin kirjeemme arkkipiispa Paarmalle (otsikko lehden muuttama yllä olevaksi) ilmestyi tänään Kotimaa-lehdessä. Tässä tämä:

Sanotte Kotimaa-lehden verkkouutisten mukaan, että kirkon lestadiolainen liike määrittelee itse opetuksensa elämäntapa- ja eettisissä kysymyksissä. Tähän suuntaan kirjoitti myös piispa Samuel Salmi Helsingin Sanomissa 3.3.2009, sanoessaan, että `luterilaisuudessa korostetaan ihmisten ja yhteisöjen oikeutta itse määritellä suhteensa seksuaalieettisiin kysymyksiin.’ Käytännössä tämä merkitsee, että raamattuopetus eettisistä asioista jää herätysliikkeille. Näin ne myös suoraan vaikuttavat siihen, miten usko toimii niihin kuuluvien ihmisten arjen elämässä. Useimmat näistä liikkeistä antavat miehelle korostetun aseman perheessä ja seurakunnassa. Niiden Raamatun tulkintaan ja opetukseen kuuluu mm. seuraavia ajatuksia: `uskova ei halua käyttää raskaudenehkäisyä, koska se on syntiä`, `mies on perheen pappi`, `papinvirka kuuluu miehille’, ´Jumala loi naisen alistuvaiseksi ja miehen aloitteelliseksi´ jne. Näistä perustavaa laatua olevista ihmiskuvaan ja jumalakuvaankin liittyvistä asioista kaitsemanne kirkko opettaa Sanan pohjalta hyvin vähän. Kirkon oppia ei voi, eikä pidä erottaa eettisestä ihmiskuvaan liittyvästä opetuksesta. Jos se jätetään herätysliikkeiden vastuulle, silloin kirkko on näiltä osin ulkoistanut hengellisen opetuksen ja ihmisten opillisen ohjaamisen. Siksi piispojen on otettava rohkeasti kantaa myös eettisiin kysymyksiin suhteessa koko kirkkoon, jonka hengellisiksi johtajiksi ja opettajiksi heidät on valittu. Nyt kirkon sitoutuminen sukupuolten väliseen tasa-arvoon ei ole uskottavaa. Yhteiselo herätysliikkeiden kanssa olisi rakentavampaa silloin, kun kirkolla johtajineen olisi selvä tasa-arvolle rakentuva oma opetuksensa siitä mitä Raamatun tulkintavaihtoehtoja näihin kysymyksiin on.

Anne Mikkola
PhD (ekonomisti), teol. yo

Saara Ruokonen
FM, seurakunta-aktiivi
Helsinki

Pettynyt

On ollut viime aikoina niin rankkaa seurata luterilaisen kirkkomme tilannetta, että en ole tännekään oikein pystynyt kirjoittamaan. Mutta kaipa sitä on vaan jatkettava tätä elämän prosessia.

Siis mitä mielessäni liikkuu. Oikeastaan on kyse siitä, että alan nähdä asioita vähän eri näkökulmista kuin aiemmin. Tähän ovat vaikuttaneet kokemukset dogmatiikan kursseilla teologisessa tiedekunnassa, lestadiolaisten ehkäisykeskustelu, ja piispojen ja herätysliikkeiden miesten yhteiset kannanotot ja yksittäisten ihmisten kertomukset siitä, mitä ovat kirkossa kokeneet. Monen olen kuullut tdk:n käytävillä toteavan, että tuli uranvaihto. Olen ajatellut näihin aikoihin asti naivisti, että kirkon ylin johto on sydämestään sitoutunut esimerkiksi tasa-arvoon sukupuolten välillä, mutta nyt näen että teot puhuvat enemmän kuin sanat.

Kirkko hyväksyy vaieten sen että iso ns. herätysliike sen sisällä rikkoo naisten ihmisoikeuksia massiivisesti. Yhteisön paineella (jota ei pidä väheksyä!) he pakottavat naiset synnyttämään 10-14 lasta. Edes köyhimmissä maailman maissa, joissa naisilla ei ole mitään oikeuksia, eikä välttämättä ehkäisyvälineitä, keskimääräinen lapsiluku on maksimissaan noin 7. Lestadiolaisille on syntiä jos lapsilukua ei maksimoida viimeisen päälle. He myös pitävät vain itseään pelastettuina. Ja luterilainen kirkko hyväksyy heidät papeikseen, kirkkoherroiksi, ja palkkaa heitä lisää perheneuvojiksi kuten piispa Samuel Salmi kirjoitti HS:ssa viime viikolla. Hänen mukaansa luterilaisuuteen kuuluu sen sisäisten ‘yhteisöjen oikeus itse määritellä suhteensa seksuaalieettisiin kysymyksiin’ !!

Dogmatiikan luennoilla taas havaitsee, miten tulevat kirkon toivot ovat omaksuneet naisia alistavan totuutensa herätysliikkeiden oppineilta ja tohtoreilta, tai vaikkapa STI:n kaltaisilta instituutioilta, jotka on perustettu ymmärtääkseni pitkälti juuri teologiopiskelijoiden opastamiseen naispappien vastustamiseen ja muutenkin ns. ‘oikeaan uskoon’. Professori seminaarissa taas opettaa vain ‘pelastusdogmaansa’ ja varoittaa nuorta opiskelijamiestä tarttumasta Paavalin naiskohtiin, koska ne ovat hänestä periferisiä, marginaalisia kysymyksiä. Asiasta siis ei dogmatiikan luennoilla puhuta. Se ei ole opillinen kysymys. Näin status quo jatkuu. Luterilainen kirkko kouluttaa opillisia asiantuntijoita, joiden raamatullinen näkemys sukupuolista ei perustu kirkon viralliseen oppiiin tasa-arvosta – sitä kun kukaan ei vaivaudu Sanan pohjalta opettamaan.

Mistä tässä kaikessa on kysymys? Sitä olen yrittänyt miettiä. Siihen tilanteeseen sitten piispat ilmoittavat 10-vuoden neuvottelujen tuloksensa ‘vanhauskoisten’ herätysliike-miesten kanssa. Eli että kirkon on haettavan heidän kanssaan yhteistyötä!! Eli siis naispappienkinko? Heitä ei tosin ollut neuvotteluissa mukana luterilaisellakaan puolella. On vähän samanlaista politiikantekoa kun maan hallituksella. Niitä joita asia koskee ei ole tarpeen edes kuulla.

Siis miten tämä todellisuus on selitettävissä. En voi olla miettimättä sitä mikä rooli on rahalla ja vallalla. Kirkon johtajat haluavat hinnalla millä hyvänsä säilyttää ‘yhtenäisen kirkon’ eli maksimoida veronmaksajien määrää. Tämä on ainoa tapa pitää yllä perinteistä instituutiota hienoine rakennuksineen, ja ilmeisesti herätysliiketaustasta tulleiden pappissukujen miesten ‘hyvänä pitämää’ insituutiota, josta he nostavat palkkansa, ja joka on heille kovin rakas juuri sinä instituutiona, jossa heillä ja heidän suvuillaan on vuosisataiset perinteet. Tätä ei saa mitkään eettiset tai ihmisoikeuskysymyksen uhata, sikäli kun se heistä on kiinni.

Varsin inhimillistä sinällään, mutta on tämä todella karu todellisuus nieltäväksi. Itken ja olen vihainen todennäköisesti ainakin joitain viikkoja. Yksi viikko on jo takana kun tätä kirjoitan. Saa nähdä mihin päädyn elämäni suhteen. Jumalalleni joskus lupasin, että näiden asioiden edessä en tule vaikenemaan. Mutta kyllä tässä on myönnettävä, että aika kovat ovat paineet minunkin sisälläni. Tajuan, miten mahdottomassa tilanteessa virassa toimivat ohjelmatoimistoa pyörittävät pappisnaiset ovat. Itse vasta lähettelin ensimmäisiä työhakemuksia.

Minäkö eksegeetti sittenkin?

Tässä blogissa olen matkan myötä ihmetellyt eksegetiikan ja systemaattisen teologian suhdetta uskoon teologisessa tiedekunnassa ja omaa suhdettani siihen. Palautteena aineseminaarityöhöni 1 Kor 11:3-16:sta sain kuulla, että teen eksegeesiä aidoimmillaan, samaan aikaan kun opiskelijakollegat kyseenalaistivat joukolla työni sanoen että ‘kuvittelen asioita luovasti’, jää epäselväksi mikä on tutkijoiden ‘faktaa’ ja minun omaani jne jne! Epäilin, että proffakin olisi samoilla linjoilla, mutta ei. Työni kelpasi.

Vaikka uskon että Paavali on kirjoittanut kaikki kirjeet jotka väittää kirjoittaneensa, vaikka perustelen asioita Korinttolaiskirjeessä asioilla jotka tulevat vasta Johanneksen evankeliumissa, joka ei voinut olla Paavalilla käytössä, vaikka valtaosa lähteistäni oli omasta kirjahyllystäni, eikä teol. tdk:n kirjastosta jne. Luulin että rikoin monta sääntöä, ja kaiken lisäksi vielä ‘kuvittelin’ sen mitä Paavali tarkoitti.

Aineseminaari on systemaattisen teologian ja eksegetiikan yhteinen, ja olen aitoperäinen eksegeetti. Syykin annettiin: Otan Raamatun tekstin vakavasti. Siis tekstin itsessään.

Niinpä otan. Ja se on hyvä asia eksegetiikassa! Kaikesta huolimatta yhä haikailen systemaattisen teologian perään, oppiin kun haluan päästä käsiksi. Mutta olen todella ilahtunut. Teol. tdk yllätti jälleen. Ties vaikka alkaisin vielä uskoa tieteeseenkin uudelleen. heh.

Mielenkiintoinen kurssi alkamassa…tiedote!

‘Kirkkojen uudet ekklesiologiset haasteet’  niminen viikon mittainen kurssi alkaa 23.2. systemaattisen teologian laitoksella, luennot aamupäivisin.

Sitä luennoi Veli-Matti Kärkkäinen, joka on ollut Fuller Theological Seminary:n proffa jo pitkään. Fuller on nähdäkseni aika konservatiivinen massiivisen iso jenkkipappisseminaari, joka ei ole sitoutunut mihinkään kirkkokuntaan.

Vilkaisin joitain hänen kirjojaan ja ne vaikuttavat tosi hyviltä. Pikasilmäyksellä tuntuu, että hän osaa poimia parhaat palat eri kristillisten kirkkojen opeista ja käytännöistä ja teologioista – mukaan lukien feministiteologia. Tämä on sen verran hämmästyttävää, vielä lähteäkseen entisen Ison Kirjan työntekijän (=helluntailaisten opisto) (rehtorin?) kynästä, että ilmoittauduin juuri kurssille.

Harkitkaa! Ei sitä joka päivä ‘päästä’ Fulleriin opiskelemaan, ja vielä ilmaiseksi..

Kurssille voi oletettavasti tulla kuuntelemaan kuka tahansa, jos ei opintopisteistä välitä (syytä tarkistaa). Ota yhteyttä, jos et löydä tietoja.

Paavali Helsingissä?

Korintin kaupunki oli samanlainen kuin nykypäivän vauras, markkinavoimiin luottava, postmoderni suurkaupunki (erään kommentaarin mukaan). Roomalaiset olivat valloittaneet ja tuhonneet sen vähän ennen Paavalin aikaa, ja Caesar oli rakennuttanut sen sitten uudelleen. Korintin kaupunki oli ollut ja oli taas kukoistava liikenteen ja kaupankäynnin solmukohta, jossa oli paljon roomalaisten kulttuuria, roomalaisten ’siirtolaisten’ myötä, mutta myös paljon kaiken näköistä ja muotoista elämää. Toiset pyrkivät parantamaan asemiaan kaupankäynnillä, toiset viisailla puheilla, ja suhteilla, kuka milläkin tavalla, mutta yhteistä oli halu nousta yhteiskunnan ranking-listalla, kunniassa ja statuksessa. Kommentaarissa arveltiin, että Paavali ehkä asui Priscillan ja Aquilan (kauppiaiden) alakerrassa, jonne voi kuvitella kankaita ym.. materiaaleja, joiden keskellä Paavali nukkui ja toisaalta harjoitti fyysisesti raskasta ja väheksyttyä työtään. Arkkitehtuurista tiedetään aika paljon, joten tämä ei ole pelkkää mielikuvitusta. Esimerkiksi asunnoissa oli roomalaiseen tapaan ruokailupaikat, jossa tyypit söivät sillä tavalla puolimakuulta. Käytännössä siis seurakunnan ehtoollisella varmasti seurakunnan kerma aterioi näillä paikoilla, ja rahvaampi osa ulkopuolella, jossa ei näitä ‘ruokailupaikkoja’ ollut tässä muodossa. Voi kuvitella miten jo arkkitehtuurista seuraa helposti, sen suuntainen epäjärjestys, mitä ehtoollisen viettämisessä korintilaiskirjeen mukaan oli.

Paavali ei halunnut tukea rikkailta, vaan halusi ansaita oman elantonsa. Kommentaarissa arveltiin, että se oli Paavalilta tietoinen päätös. Tässä ympäristössä sanoma rististä ei olisi voinut levittää viisain sanoin. Paavalista olisi tullut vain yksi viisas lisää, eikä ristin sanoma olisi mennyt eteenpäin. Hän olisi voinut luoda vetävän metodin, ‘kristillisen opin’, jolla auttaa kansaa toteuttamaan itseään ja menestymään. Se olisi varmasti saanut kuulijoita.

Paavalin tapa ilmaista Kristuksen ristin sanoman sisältö korinttilaisille, jotka pyrkivät parantamaan asemiaan sosiaalisesti tai taloudellisesti, soveltuu meidän postmoderniin aikaamme. Ympäristö oli täysin sama! Yhä edelleen pelastus ei ole itsensä parantamisessa, ei viisaissa sanoissa tai hyvän tekemisessä, ei oikein suoritetussa kasteessa tai sakramenteissa, ei inkarnoituneen Jeesuksen eettisessä esimerkissä tai hänen mukavassa läsnäolossaan. Pelastus on yhä siinä, että Jeesus on jo sovittanut syntimme, ja koko maailman synnit kertakaikkisesti ristillä. Kristuksen kuvan kaltaisuuten kasvaminen merkitsee aikamoista ristinteologiaa, menestysteologian sijaan. Kristuksen seuraaminen vei Paavalin palvelemaan vaikkapa siellä missä hän haastoi työnsä keskellä ihmisiä keskusteluun myydessään telttojaan tms. Yhä edelleen inhimillinen ja jumalallinen kulkevat yhtä matkaa, erottamatta ja sekoittamatta, useimmiten ilman mainetta ja kunniaa ihmisten silmissä, ei ainakaan sitä samaa mainetta, mikä oli ihmisten tavoitteena tavallisesti. Varmasti Paavali erosi ympäristöstään, juuri siksi että oli viisas, ja oppinut, mutta käyttäytyi kuin mikäkin rahvas: teki rahvaan työtä, puhui rahvaan kieltä (ainakin kirjeet on kirjoitettu tavallisen kansan kreikaksi, ei yläluokan kreikaksi) jne… Outo tyyppi siis.

Kristittynä elämisen alun sakramentti

Olen ilmeisesti kasvamassa aitoluterilaiseksi, kun luterilainen sakramenttidogmatiikka alkaa tuntua hartauskirjallisuudelta. Enpä olisi uskonut tähän päätyväni näinkin helposti. Näin se kävi:

Joulun jälkeen veljeni (lut.) tyttö, Venla, 9 v. oli mökillä luonani muutaman yön. Hänen äitinsä on helluntailainen. Tyttö on kasvanut uskoon alusta asti. Nytkin hänellä oli oma Raamattunsa mukana. Näinä päivinä sattui niin, että oli tarve etsiä Jumalan tahtoa eräissä kysymyksissä. Niinpä sitten sain päähäni – sormipaikkojen korvikkeena – pyytää Venlaa valitsemaan paikalla olleen ystäväni Raamatusta sivunumeron 7 ja 510 välillä, sen mukaan mikä numero ensimmäisenä tulee mieleen, ja sitten annoin jakeet tuolta sivulta, ja Venla valitsi edelleen jaenumeron. Se kohta, mikä näin tuli oli todella häkellyttävä. Se ei ollut yleisrohkaisevaa profetiaa, vaan suorastaan ongelmatilanteen konkreettisten syiden analyysiä. Jatkoimme harjoitusta 3 muulla jakeella! Ja tarkka Jumalan puhe – sitä ei voinut skeptikkokaan enää kyseenalaistaa – jatkui. Tarvekin oli toisenlainen kuin aikoihin, ja näytti, että Jumala halusi siihen antaa ymmärrystä ja rohkaisua. Tämä oli todennäköisesti aika uusi ja erikoinen tilanne tytöllekin, että Jumala voisi puhua näin… Aika häkellyttävä tilanne oli tädillekin.

Muutama päivä sen jälkeen luin kasteesta. Juha Pihkalan mukaan synoptisissa evankeliumeissa ja apostolien teoissa ei puhuta lainkaan siitä, mitä kaste merkitsee sisällöllisesti.

‘Vain se käy ilmi, että kaste on Kristuksen asettama kristittynä elämisen alun sakramentti‘ (tummennus Pihkalan, kirjasta Johdatus dogmatiikkaan s. 221).

Tämä jotenkin pysähdytti. Alkoi tuntua pahalta ja väärältä, että Venlaa ei ole kastettu, että hän ei Raamattua lukiessaan voi kokea jo elävänsä kristittynä, vaan hänen on odotettava ikääntymistä, jotta hän voi omalla teollaan ja päätöksellään ansaita kristityn statuksen.

Ei ole turhaa, että luterilaisuudessa kastetta ja ehtoollista kutsutaan armon välineiksi. Kyse on ansaitsemattomasta armosta, Kristuksen työstä, ei meidän työstä. Työstä joka on jo 2000 vuotta sitten täytetty, ja kasteessa minunkin elämässäni ‘todentunut’ tosi kauan sitten, vaikka toisin kuin Venla avasin Raamattuni vasta yli 30-vuotiaana.

Ei ole väliä, koska on kastettu, mutta on kuitenkin väliä, että on kastettu – kerran! Monet kasteet kertovat minulle siitä, että Kristuksen työtä yritetään parannella omilla pyhemmillä kasteilla, joista sitten seurakunnat kehtaavat vielä kilpailla keskenään. Ikään kuin ihmiskätten työt olisivat kasteessa se tärkein asia. Ikään kuin lapsen usko ei kelpaisi. Ymmärrän nyt miksi alkuaikojen luterilaiset eivät kerrassaan sietäneet kasteenuusijoita. Toivottavasti usko kestää tytölläni myöhemmälläkin iällä – kastevalintojenkin lävitse.

Mitä jouluna oikein pitäisi juhlia?

Mietin miksi joulu on ollut minulle aina jotenkin vaikea juhlittava. Pääsiäisen sanoma on selkeämpi ilosanoma.

Maailmalla kuitenkin kulkee vaikutusvaltaisia oppeja, jotka kuulemma väittävät, että inkarnaatio pelastaa, siis se että Jumala tuli ihmiseksi. Joulun sanoma siis pelastaa. Kun etsin teologisessa lähteitä sille ajatukselle, että seurakunta ja mies ja nainen ovat kuva rakkaudellisesta yhteisöstä joka oli kolminaisuuden sisällä (kuten Augustinus esitti), minut ohjattiin erään ortodoksiteologin teksteihin. Tämä uskoo, että inkarnaatio pelastaa. Huomaan, että se ei todellakaan minulle riitä, sen verran brutaali ihminen olen. Olisihan se humaania, että Jumala vain vähän käväisi ihmisenä tutustumassa ihmiselämään, eikä mitään sellaista massiivista syntien sovittamista tai brutaalia kuolemaa tarvittaisi.

Mutta onhan se inkarnaatiokin tärkeää. Se liittyy enemmän oikeastaan meidän elämään täällä maan päällä. Jeesus (jumalana) luopui vertaisuudestaan Jumalan kanssa, ja syntyi ihmiseksi, jonka oli opittava kuuliaisuutta Isälle, ihmisenä kasvaessaan. Jeesus tosin koko ajan tiesi kuka hän oli. Hän tiesi olevansa Jumalan Poika. Hän tiesi, että Isän ja hänen tahtonsa olisivat yhtä sieltä kolminaisuudesta käsin katsottaessa. Siksikin hänellä oli kaikki syy opetella tottelevaisuutta, Pyhän Hengen kuulemista. Hän tuli todella Ihmiseksi, pahan valtaamaan maailmaan, yhteiskunnallisiin rakenteisiin, ajatusmalleihin, ja kulttuuriin. Maailmaan, joka ei luojaansa tunnistanut. Äänenä toisesta todellisuudesta, synnittömänä ihmisenä. Vain yksi päämäärä mielessään: johtaa ihmiset yhteyteen Isän kanssa. Hän näytti mallia elämällään, hän näytti mallia kuuliaisuudellaan Isälle. Hän teki vain Isän tahdon. Siinä on haastetta meille. Siinä ei näytä olevan kovin paljon inhimillistä toivoa, eikä ilosanomaa. Jeesuksen esimerkki ei johdata helppoon elämään.

Inkarnoituneen Jumalan esimerkki voisi johtaa siihen, että olisimme Jumalan ystäviä, yhtä Hänen kanssaan, tai tuntisimme häntä paremmin. Siinä voisi kai olla joulun toivoa, jotain suurta tämän kauas langenneen, perkeleen hallitseman, maailman keskellä. Ehkä ei olisi kovin kerettiläistä ajatella, että Jumalan tahto voisi olla myös meidän tahtomme.

Me olemme kuitenkin ihmisiä, emme Jumalia. Se merkitsee myös sitä, että meidän on suostuttava elämään synnin keskellä, jonka aikaansaajia olemme myös itse. Se merkitsee jatkuvaa suostumista elämään tässä maailmassa, ja siihen suostumista että meidän tahtomme ei koskaan voi olla puhdas Jumalan tahto. Emme ole Jeesuksia, joilla on täysi Jumalan tahto hallussaan (eihän sitä ollut edes Jeesuksella kai), vaikka sellaistakin karismaattisissa yhteisöissä liian usein annetaan ymmärtää. Toivoon ei riitä inkarnoitunut Jeesus, siihen tarvitaan ylösnoussut ja synnit voittanut Kristus – synnit joihin hän ei itse osallistunut. Voisiko joulun sanoma meille ihmisille merkitä suostumista elämään maailmassa, mutta ei maailmasta?