Ensimmäistä kertaa kävin körttijuhlissa, kun oli valmiiksi surkea olo ajattelin. Se oli aika vaikuttava kokemus. Siellä oli mukava olla ja veisata Siionin virsiä upouudesta virsikirjasta. Hyviä puheitakin oli. Ja paljon väkeä.
Sitten tartuin Pentti Simojoen, entisen Kannelmäen seurakunnan kirkkoherran, kirjoittamaan kirjaan Paavo Ruotsalaisesta (‘Ensimmäiset ja viimeiset kiusaukset – Ukko -Paavon taival’, 2006). Simojoki maalaa silmien eteen Paavo Ruotsalaisen hengellisen taistelun hyvin todentuntuisena.
Paavolle oli olemassa kahdenlaisia kristittyjä: petollisia ja oikeita kristittyjä. Molemmat olivat lähteneet liikkeelle samalla tavalla. Molemmat olivat löytäneet ensimmäisen vanhurskauden, löytäneet Jumalan ja ‘lasten ruuan’. Sitten kun alkuinto ja kokemus laimenee tulee eteen valinnan paikka.
Petollinen kristitty etsii yhä sitä alkukokemusta, ylläpitää sen mukaisia ‘iloisia’ rituaaleja, sitä herätystä, joka alussa oli, vaikka sydän ei enää ole mukana. Ulkoinen ei vastaa sisäistä, toisin kuin alussa. Oikea kristitty suostuu tässä kapean portin tilanteessa olemaan rehellinen, kaipaamaan ja ikävöimään Jumalaa, odottamaan Jumalan vihan alla, kunnes saa armon. Oikea kristitty joutuu luopumaan kaikesta omasta yrittämisestä (oli se rukousta, Raamatun lukua tai parannuksen tekoa). Hänelle ei enää ole väliä kapealla portilla onko hän pyhä vai paha. Kaikki tulee Kristukselta silloin kun tulee. Se mikä tulee on rauha, kokemus sisäisestä Kristuksen tuntemisesta. Se ei ole enää paluuta samaan vanhaan, vaan se on jotain uutta. Se ei ole helppoa, koska pään tieto ei Paavolle riitä, ei voi vain vedota uskon varmuuteen, tai Sanaankaan. Aina on oltava uudelleen yhteydessä Kristukseen, saatava uusi kokemus Kristuksen sisäisestä tuntemisesta. Pelkkä usko ei riitä. Mutta mitään ei saavuteta toisaalta omalla yrittämisellä.
Kiusauksiahan tällaisesta tietysti seuraa. Kun Jumalasta ei kuulu mitään ihmisen tavalla tai ihmisen aikataulussa, tulee kahdenlaisia kiusauksia. Toisaalta voi päätyä epäuskoon ja kärsimättömyyteen. Silloin ihminen lähtee helposti hakemaan neuvoa muilta ihmisiltä. Tai sitten voi päätyä suruttomuuden ja hitauden kiusaukseen. Tämä sammuttaa jokapäiväisen kanssakäymisen Kristuksen kanssa. Näin käy erityisesti hyvinä päivinä. Hengelliset kokoukset edesauttavat tätä penseyttä. Tällainen ihmisen voi levätä tiedon varassa, ei enää Kristuksen sisäisen tuntemisen varassa.
Simojoki korostaa, että kaipaaminen ja ikävöiminen oli Paavolle rukousasenne, ei mikään opillinen kysymys. Sellaisena körttisurkeilu tuntuu oikealta.
Suuri massoille saarnaaja, Paavon vastakohta meikeinpä, Peter Youngren, oli viime viikolla Suomessa. Hänen sanomansa oli: ‘Kristuksen veri puhdistaa meidän omantuntomme kuolleista teoista’ (Hebr. 9:13-14). Omatunto voi siis olla kuolleiden tekojen tahraama. Tällaisille omatunnoille taisi Paavokin puhua. Youngren ja Paavo puhuivat samaa evankeliumia. Kovin erilaisessa paketissa tosin. Ja erilaisten veisujen säestäminä. Kristuksen sisäisen tuntemisen kokemusta ei voi itse tehdä, on vain odotettava ja kaivattava. Vanhojen rituaalien toistaminen tai vanhojen tuttujen kokemusten odottaminen voi vain viedä petolliseksi kristityksi. Paavo Ruotsalainen, Pentti Simojoen suulla, puki kokemustani sanoiksi, ja käytännössä sanoi: ‘Näin sen kuuluukin olla’. Siis on oltava surkea silloin jos siltä tuntuu. Ja siinä sitten armo, Kristuksen sisäinen tunteminen ilmestyy, pienen hetken.
Teologia ja Elämä 