Kuva: http://picturemission.blogspot.com/
Tämä jatkona edelliseen kirjoitukseen. Kai se on vanha totuus, että itse metodeissa ei ole paljonkaan eroa uskontojen välillä. Ero on sisällöissä. Kristillinen rituaali ‘kutsuu paikalle’ Jumalaa ja Pyhää Henkeä, joka mm. tuo synnin näkyväksi – asia johon Wiccat esimerkiksi eivät usko. Heidän paikalle kutsumansa henget ovat jotain muuta laatua. He uskovat myös, että jokainen on vastuussa teoistaan, ja niiden hedelmät näkyvät jo tässä elämässä. Kristillinen rituaali on Kristuskeskeistä, mutta silti, miten siihen suhtautua.
Tapasin junamatkalla toissa päivänä sopivasti Mursulan Jussin, joka asuu viereisessä talossa. Välillä taivallamme hetken samaa polkua. Hän totesi pohdiskeluuni luterilaisen kirkon rituaalien mahdollisesta turmiollisuudesta: ‘parempi sitä kuin ei-sitä’. Hän muistutti omiin kokemuksiinkin pohjautuen, miten kävi Itä-Euroopassa kun kristilliset julkiset rituaalit kiellettiin. Tähän tyyliin olin itsekin kyllä aiemmin ajatellut, mutta kuitenkin olin nähnyt rituaalit parhaimmillaan neutraalina. En nyt tarkoita Jeesuksen itsekin opettamia ‘rituaaleja’ ehtoollista, kastetta tai Isä Meidän rukousta, vaan sitä kaikkea muuta, jolla erityispyhää kokemuksellista tai sakramentillista pyhän ilmapiiriä luodaan.
Eilen sitten pieni raamattupiirimme kokoontui ja julkisesta rukouksesta ei tahtonut tulla mitään. Niinpä ilta päättyi sitten siihen, että tulin tietoiseksi tarpeesta luoda oma sovittu rituaali (=käytäntö) sille, miten rukoilemme niin että homma tuntuu hyvältä kaikille osapuolille!!! Erikoista. Siis rituaalia tarvitaan sittenkin? Toisaalta tarve syntyi juuri siitä, että kirkkomme on jättänyt ääneen rukoilemisen papeille ja papittarille, ja sulkenut yhteisöllisen jakamisen rituaaliensa ulkopuolelle.
Ehkä kyse on siitä palveleeko rituaali jotain tarvetta, onko sen muuttamiseen valmius, vai onko se kiveen hakattu kaava. Onko rituaalista tullut Jumalan korvike?
