Ajatuksia armosta

Armo on määritelmänsä mukaan ilmainen ja ansaitsematon suosio tai palvelus.

Armosta puhuttaessa puhutaan vähintään kahdesta osapuolesta.

Ihminen voi kyllä niinsanotusti armahtaa itseään – sulkemalla aamulla herätyskellon ja jatkamalla uniaan, antamalla itselleen luvan syödä suklaata herkkulakon aikana yms. -, mutta tällöin on kyse armosta vain näennäisesti. Oikeaan armoon liittyy armahtaja ja armahdettu.

Armahtajalla on oikeus ja valta armahtaa, oikeus ja valta antaa armoa enemmän tai vähemmän kenelle tahtoo. Armahdettu on itse kykenemätön saavuttamaan sitä “suosiota”, jonka armahtajan päätös saa aikaan, tai pääsemään siihen tilanteeseen, johon armahtajan palvelus johtaa. Siten armon käsitteeseen liittyy myös riippuvuuden käsite: armahdettu on riippuvainen armahtajasta.

Nyt on helppo huomata, että vain yhdestä ihmisestä puhuttaessa “armo” on armoa vain kuvainnollisesti, ei sisällöllisesti: armahtaessaan itseään ihminen ennemminkin antaa itselleen anteeksi, lipsuu periaatteistaan, muuttaa suunnitelmiaan yms. Hän voisi aivan yhtä hyvin suorittaa samat asiat puhumatta armosta mitään. Oikeaan armoon liityy käsitys omista rajoista, omasta kyvyttömyydestä saavuttaa kaikkea sitä mikä on hyvää ja toivottavaa. Ja samalla siihen liittyy käsitys toisen osapuolen mahdollisuudesta ylittää nämä rajat.

Armollisuus on siis oman vallan käyttöä toisen parhaaksi. Armo on apua. Lisäksi se on ilmaista. Ilmainen apu kertoo hyväsydämisyydestä, huolenpidosta, välittämisestä – jopa rakkaudesta. Se, että armahtajalla on paitsi valta myös hyvä tahto, synnyttää luottamusta häntä kohtaan. Ilmaiseen apuun vastataan kiitollisuudella ja – etenkin nykyaikana – myös ihmettelyllä.

Usein armo liittyy esimerkiksi väärintekemiseen, rikokseen tai syntiin. Väärintekijä, rikollinen ja syntinen voidaan armahtaa. Nämä asiat ovat juuri niitä, jotka sitovat ihmistä hänen elämässään, kaventavat hänen vapauttaan ja mahdollisuuksiaan. Vankila sitoo ihmisen tiettyyn paikkaan, synti puolestaan itsekkyyteen, vääränlaiseen maailman- ja ihmiskuvaan jne.

Näin armo siis tuo esiin myös väärät teot, rikokset, synnit yms. Viimeistään siinä vaiheessa, kun ihminen armahdetaan, hän huomaa todella tarvinneensa ja tarvitsevansa armahdusta; hän huomaa pahan itsessään, ja sen kuinka paha kahlitsee häntä.

Vaikka armo toisaalta pyyhkii synnin pois, toisesta näkökulmasta se paremminkin nostaa synnin esiin. Armo vapauttaa ihmisen synnistä, joka kuitenkin pysyy ja korostuu edelleen ei-toivottavana ja -hyväksyttävänä.

Armo pelastaa ihmisen ja tuomitsee synnin. Armo saa aikaan sen, että synti kuolee vähä vähältä pois.

Suurin armahtaja on Jumala.

Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen ja sanoivat: “Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa. Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tälläiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?” He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä. Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: “Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.” Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan. Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä. Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen. Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: “Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?” “Ei, herra”, nainen vastasi. Jeesus sanoi: “En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.” (Joh. 8:3-11)

Kristillinen johtajuus

Keskustelimme siitä, millainen on hyvä solunvetäjä (solu = kristillinen pienryhmä). Saimme aikaiseksi seuraavanlaisen listan: esimerkki toisille, palvelija ja rukoilija.

Esimerkki selkiyttää ja innostaa, palvelija helpottaa, auttaa ja tukee, rukoilija pitää katseen Kristuksessa, jossa on pelastus – keskittyy pääasiaan.

Ilman Jumalaa solu kuolee hengellisen elämän ja kasvun paikkana. Jos pääasia unohtuu, unohtuu helposti myös näky paremmasta; Jumalan tahdosta. Ilman rukousta solun johtaminen on solunvetäjän projekti, rukouksen kanssa Jumalan ja solunvetäjän yhteinen projekti. Rukous on sen tunnustamista, että olemme riippuvaisia Jumalasta.

Esimerkki taas liittyy siihen, että tekojen ja puheiden on vastattava toisiaan, jotta voi olla uskottava. Tämä ei tarkoita, että olisi oltava täydellinen. Sekin on esimerkillistä, että epäonnistuttuaan jossain voi myöntää sen rehellisesti ja tilanteesta riippuen pyytää mahdollisesti anteeksi. Toiseksi esimerkin antaminen näyttää käytännössä kuinka asioiden tulisi olla. Esimerkki on näin siis parhaimmillaan myös tehokas opetusmetodi. Lisäksi esimerkki rohkaisee toisia.

Palvelu on Jeesuksen käskyn ja esimerkin seuraamista. Muun muassa Joh.15:12: “Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” ja Joh.13:14-15: “Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.” Paavalikin puhuu asiasta ja sen merkityksestä: Gal.5: 13-14: “Teidät on kutsuttu vapauteen, veljet. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne. Lain kaikki käskyt on pidetty, kun tätä yhtä noudatetaan.”

Solunvetäjän palvelu voi koskea koko solua: käytännön järjestelyä, biisien katsomista valmiiksi, infoamista tapaamisista yms. Se voi olla myös henkilökohtaista ja syvällistä: keskittymistä yhden ihmisen tilanteeseen, iloihin ja suruihin, keskustelua ja ystävyyttä hänen kanssaan, tukemista, rukoilemista hänen puolesta yms. Myös kriittinen mutta rakentava palaute voi olla palvelus toiselle.

— — —

Voisiko listaan lisätä vielä jonkin asian?

Yksi ongelma: kuinka tehdä ryhmästä yhteinen juttu niin ettei solun elämä ja menestyminen ole kenestäkään yksittäisestä ihmisestä kiinni? Tasapainoilua vastuun ottamisen ja jakamisen välillä?

Entä kristititty johtaja ja johtaja yleensä. Mitä eroa näillä on? Vai onko mitään?

Kaukainen ja läheinen Jumala

Ihminen on emotionaalinen: ihminen tuntee ja tunteet tai tuntemukset vaikuttavat hänen kokemukseensa ja mielikuviinsa. Esimerkiksi mielikuvaan suuresta Jumalasta. Suuruus voidaan tässä tapauksessa kokea jonain uhkaavana, pelottavana, välinpitämättömyytenä, kaukaisuutena tai se saattaa päinvastoin olla pelon poistavaa, turvaa, huolenpitoa, pelastusta, voimanlähde yms.

Kokemuksella en tarkoita vain (ääri)tunnetiloja, jotain järjellisyyden vastakohtaa tai siitä täysin irrallaan olevaa, vaan jotain laajempaa. Yhtenä päivänä saatan vaikkapa oivaltaa ja kokea, että tämä järjellisesti ja tieteellisesti monelta kantilta analysoitu maailma on yhä ihmeellinen! Yhä kasvava tietomäärä maailmankaikkeudesta ei poista sen ihmeellisyyttä, sen ylijärjellisyyttä tai -tieteellisyyttä. Sama juttu elämän kohdalla. Elämän ymmärtäminen ei selitä sitä. Tai sitten toinen ihminen on minulle hyvä sellaisella tavalla, etten voi ymmärtää hänen motiivejaan. Hän ei selvästikään halua hyötyä mitään, mitä hän siis haluaa tai ajattelee? Haluan tietää, kuinka hän kokee asian (tai asiat), kokeeko hän sen eri tavalla kuin minä ja jos kokee niin miksi. Jos ihmisen kokemuskenttä laajenee tai hän kokee jotain merkittävää tai yllättävää, myös hänen maailmankuvansa muuttuu.

Kuinka kristinuskosta vieraantuneen henkilön saisi mahdollisimman hyvin ymmärtämään Jumalan rakkauden olemuksen – vielä erityisesti häntä itseään kohtikäyvänä: kertomalla asian vai näyttämällä sen? Kertomalla ensin, millainen hän on – syntinen –, jatkamalla sitten Jeesuksesta ja rististä, Jeesuksen olemuksesta, siitä millä tavalla Jeesus liittyy Jumalaan, siitä kuinka hän voitti kuoleman vallan, nousi ylös Jumalan luo, viitoitti meille saman tien, kuinka lähetti meille Pyhän Hengen avuksi jne? Vai olemalla toisen kanssa unohtamalla hetkeksi itsensä, olemalla toista varten, auttamalla, tukemalla, sanomalla toiselle se hyvä mitä näkee hänessä, jakamalla kallisarvoisimpia oivalluksiaan jne.? Edellisestä on vaarassa tulla historian, uskonnon ja filosofian tunti, ehkä keskustelu tai väittely. Jälkimmäinen puolestaan toimii välittömänä todistuksena rakkaudesta, sitä ei tarvitse erikseen perustella tai puolustella, se on ja se tekee vaikutuksen. Se kyllä liittyy edelliseen. Helposti herää nimittäin kysymys: mitä tämä hänen välittämisensä ja rakkautensa on, mistä se tulee?

Rakentavinta on kun nämä kaksi puolta yhdistetään. Syntyy kristitty, joka huomaa toisen ihmisen. Toisaalta on suuri Jumala, joka toimii Kristuksen kautta, ja Kristuksen ruumiin, seurakunnan, ja lopulta pienen kristityn kautta. Tieto (Jumala on olemassa) ja taito (rakastaminen) liittyvät yhteen. Taito muuttaa tiedon näkyväksi niin että se on koettavissa; että sillä on vaikutusta ihmiseen. Kaukaiseksi koettu Jumala tulee meidän kauttamme toisia ihmisiä lähelle. Ja toisten kautta meitä lähelle.

 

Oppi ja näky

Vanha sanonta kuului: “Oppi erottaa, käytännön palvelutyö yhdistää.” Uudempi versio sanonnasta kuuluu: “Oppi erottaa, spiritualiteetti yhdistää.” Spiritualiteetti on samaa kuin hengellinen elämä; elämää kristittynä arjen keskellä, rukoillen ja palvellen. Oivallus liittyy ekumeniaan, kristittyjen pyrkimykseen yhteyteen ja ykseyteen toistensa kanssa erityisesti Raamatun innoittamina. (mm. Jeesuksen rukous, Joh. 17: 20-23)

Vaikka sanonnan loppuosa on ajan saatossa muuttunut, alkuosa on pysynyt samana. Oppi on erottanut ja erottaa edelleen kristittyjä toisistaan. Esimerkiksi käsitys kasteesta on yksi Suomen evankelis-luterilaista kirkoa ja vapaita suuntia erottavista aiheista. Käsitys naispappeudesta erottaa puolestaan evankelis-luterilaisia vaikkapa katolilaisista ja ortodokseista. Lisäksi kysymys jakaa luterilaisiakin eri leireihin.

Oppi on systemaattinen kokonaisuus käsittelemästään aiheesta. Sen tavoitteena on täsmällisyys. Oppi vetää helposti raja-aitoja. Se kuuluu sen luonteeseen. Ja rajoja sen kuuluukin vetää – kristinuskon ja muiden uskontojen välille, ei kristinuskon sisälle. Uskonnon on oltava selvillä identiteetistään, siitä mikä on luovuttamatonta ja uskon todellista ydintä. Ainutlaatuista ilosanomaa ei voida viedä eteenpäin ellei tiedetä mitä tämä sanoma pitää sisällään.

Yksi ääriesimerkki: puhuessaan uskonnollisista asioista ex cathedra paavi on katolisen kirkon näkemyksen mukaan erehtymätön. Tapaukset ovat erittäin harvinaisia katolisen kirkon historiassa, mutta ilmiö kertoo jotain siitä, kuinka jokin taho voi ottaa oikeudekseen määritellä mikä on oikein ja mikä väärin. Usein oppia määritellessä – missä tahansa kirkkokunnassa – ex cathedra -ajatus on mukana sisäänkirjoitettuna, vaikkei sitä ääneen lausuttaisikaan: kun asia on kerran tietyllä tavalla sanottu, toisenlaiset ja uudenlaiset muotoilut on helppo nähdä väärinä pelkästään siitä syystä, että ne eroavat omasta määritelmästä.

Jos oppi kertoo mitä on olla kristitty yleisesti, näky kertoo mitä on olla kristitty tietyssä paikassa tiettynä aikana tiettynä persoonana. Näky on lihaksi tullutta oppia, johon elämällä itsellään on suuri vaikutus. Näky nousee siten osittain opista ja on sidoksissa siihen. Koska ihmisiä, ominaisuuksia, taitoja, tarpeita, kiinnostuksen kohteita, armolahjoja yms. on olemassa lukematon määrä, myös erilaisia näkyjä on olemassa lukematon määrä. Ajatus näystä hyväksyy ihmisten ja yhteisöjen erilaisuuden. Se ei ole yhtä kärkäs erottelemaan kuin oppi. Jos yksinkertaistaen sanotaan, että oppi liittyy uskoon sekä tietoon ja on teoreettista, näky puolestaan liittyy unelmiin sekä päämääriin ja on käytännöllistä. Jos oppi on staattista, niin näky on luonteeltaan elävää ja luovaa. Näky antaa tilaa myös toisille näyille, oppi hyvin harvoin toisille opeille. Puhutaanhan opista ja harhaopista, mutta harvemmin näystä ja harhanäystä.

Opin kuuluisi yhtäältä yhdistää kristityt, toisaalta erottaa heidät maailmasta. Näyn kuuluisi antaa tilaa erilaisuudelle ja uskonelämän koko rikkaudelle. Usko käsitetään usein vain tiettyjen opinkappaleiden totena pitämisenä, jolloin se erotetaan kokonaan elämästä ja arjesta. Mikä olisikaan kauempana Jeesuksen elävästä esimerkistä? Hän eli Jumalalle, hän todisti Jumalasta sekä sanoin että teoin. Hän ei kysynyt ihmisiltä heidän oppiaan. Hänen oma oppinsa eli hänen sydämessään oikeanlaisena asenteena ja viisautena, uskona ja rakkautena: näkynä.