Paavalin etiikka ja kirkon etiikka

Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä nousee esiin kysymyksiä, jotka tyypillisesti kategorisoidaan eettisiksi kysymyksiksi, kuten  seksuaalietiikka (1 Kor 5:1-5) ja avioliitto (1 Kor 7). Paavalille etiikka ja teologia olivat hyvin läheisesti tekemisissä keskenään. Näin siitäkin huolimatta, että kreikkalaisessa kulttuurissa eettisen opetuksen antoivat filosofit, kun taas varsinainen uskonnon harjoittaminen oli etiikasta riippumatonta. Paavali oli jo juutalaisen taustansakin vuoksi huomattavasti tiukempi seksuaalieettisissä näkemyksissään kuin korinttilaiset, jotka ylittivät jopa pakanakulttuurin rajat suvaitessaan esimerkiksi sitä, että eräs seurakuntalainen eli äitipuolensa kanssa haureellisesti (1 Kor 5:1).

Paavalille olisi ollut epäilemättä vieras nykykirkossamme ilmeisesti yleinen ajatus siitä, että etiikka voisi olla erillään teologiasta. Havaihduin luterilaisen kirkon käytäntöihin tässä suhteessa lestadiolaisuudesta käytävän keskustelun yhteydessä keväällä. Silloin arkkipiispa Paarma sanoi, että kirkon lestadiolainen liike määrittelee itse opetuksensa elämäntapa- ja eettisissä kysymyksissä. Piispa Samuel Salmi puolestaan kirjoitti Helsingin Sanomissa 3.3.2009, että `luterilaisuudessa korostetaan ihmisten ja yhteisöjen oikeutta itse määritellä suhteensa seksuaalieettisiin kysymyksiin.’ (katso Kotimaa-lehdessä aikoinaan julkaistu kirjoitukseemme). Paavali olisi tuskin ilahtunut myöskään teologisen tiedekunnan tavasta irrottaa etiikka dogmatiikasta, niin että etiikka ei tarvitse dogmatiikkaa, eikä dogmatiikka etiikkaa.

Mitä etiikka sitten merkitsi Paavalille teologisesti? Luennolla Paavalin etiikka tiivistettiin sanoin ’tule siksi mitä jo olet’. Paavalin ajattelun taustalla näyttää olevan näkemys, että kerran Kristukseen kastetulla ja uskovalla on katoamaton lahja. Niin olisi myös tämän haureellisesti elävän miehen tapauksessa (vrt. 1 Kor 3:15). Pelastuminen ei kuitenkaan ollut yhteensopivaa epäpuhtaan, siveettömän, elämäntavan kanssa. Siksi Paavali kehottaa korinttilaisia erottamaan miehen keskuudestaan, luovuttamaan Saatanalle, jotta hänen ’lihansa’ tuhoutuisi, niin että hänen henkensä pelastuisi (1 Kor.5). Paavalille oikea elämäntapa on nähtävissä jo VT:ssa. Siinä mielessä laki, VT:n säädökset ja sen etiikka, ovat yhä voimassa, vaikka rituaalisäännöt eivät enää pädekään. VT:ssa on selkeä sääntö siitä, että temppeliin ei saa tulla mitään saastaista. Siellä kielletään myös yhtyminen isän muihin vaimoihin (2 Ms 18:8). Pahan poistamiseksi tuomio toteutettiin ’leirin ulkopuolella’. Tämä pätee myös kristilliseen seurakuntaan. Paavali kehottaa korinttilaisia puhdistamaan talonsa hapantaikinasta, ja elämään vilpittömyydessä ja totuudessa, sillä Kristus on jo teurastettu. Korinttilaisten pöyhkeily siitä, että he elivät ’Hengessä’, kun he samalla jatkoivat haureellista tai epäeettistä elämäntapaansa, osoitti heidän ajattelunsa harhaisuuden. Nimenomaan seurakunnan, pyhien yhteisön, oli poistettava paha keskuudestaan. Entä vapaus Kristuksessa? Vaikka Paavali esimerkiksi galatalaisille puhui painokkaasti vapaudesta Kristuksessa lakihenkisyyttä vastaan, korinttilaiskirjeessä ei ole mitään negatiivista laista. Korinttilaisia ei ollut tarpeen varoittaa laista, sillä he eivät olleet lakihenkisiä, vaan he mieluumminkin toteuttivat vapauttaan ’Kristuksessa’ sillä seurauksella, että Jumalan lakia rikottiin. Siksi Paavali kirjoittaa korinttilaisille ja galatalaisille niin eri tavoin.

Aloitetaan uudelleen – Paavalin etiikasta

Pitkän tauon jälkeen tuntuu olevan aikamoinen kynnys aloittaa kirjoittamista uudelleen täällä virtuaalitodellisuudessa. Miten voi lukea vanhoja pohdintojaan enää vuoden päästä? Sitä paitsi kaikki muutkin voivat niitä lukea, ja käyttää sanomaani ties mihin tarkoituksiin. Joskus tuntuu, että jo kuukaudessa asiat asettuvat erilaiseen perspektiiviin itsellekin. Ehkä sanansa asettaisi myöhemmin hiukan toisin. Mutta toisaalta, joskus blogi arkistosta voi löytää sen muuten kadonneen ajatuksensa, linkin, uutisen tai lähteen. Täällä tekstit ovat myös päivättyjä, ja helppoja löytää. Muutamia uusia ystäviäkin olen löytänyt. Joten ken hulluuden on aloittanut, niin jatkakoon.

Istun parhaillaan sen verran mielenkiintoisella kurssilla Korinttilaiskirjeistä, että ajattelen postata tänne jatkossa luentopäiväkirjani osasia ja pohdintoja, sitä mukaan kun kurssi etenee. Katsotaan miten käy.  Aloitan Paavalin etiikasta, koska sitä käsittelemme parhaillaan. Onko Paavalin etiikalla jotain tekemistä luterilaisen kirkkomme etiikan kanssa? Pitäisikö sillä olla?

Rituaalit paikallaan

Pohdintani rituaaleista jatkuu. Löysin Facebookista vanhan tuttuni eräältä keskustelufoorumilta Darrell Pursifulin. Hän on teologian tohtori, professori ja kustannustoimittaja ja on tutkinut varhaiskirkon rituaaleja. Hän suhtautuu niihin hyvinkin arvostavasti, siis kristillisiin rituaaleihin.   Olen käynyt hänen kanssaan viimeisten blogitekstieni jälkeen kirjeenvaihtoa. Kopioin alle hänen luvallaan hänen minulle kirjoittamansa sähköpostin, jossa on mielestäni varsin viisasta asiaa.  Jos teema kiinnostaa, lisää voi lukea hänen blogistaan alkaen 28.5.09 tekstistä, jossa hän neljässä osassa pohtii Heprealaiskirjeen kirjoittajan suhdetta rituaaleihin. Ovat antaneet minulle pohtimista päivittäin.

eli Darrell kirjoittaa:

I agree completely that even “good” rituals (dogmatically correct, emotionally satisfying, etc.) can have bad outcomes. That is one reason Jesus had so much to say about the Pharisees! There are basically two forms of religious legalism we have to contend against in the realm of ritual:

(1) ritualism, which says the externals of the ritual have to be done just right for it to have a positive effect, and therefore obsesses over the tiniest details while missing the point of the whole (in English, we say, “missing the forest for the trees”), and

(2) formalism, which goes through the motions of the ritual with little or no thought for its significance.

I would simply suggest that we’re going to have rituals, no matter how hard we try not to! As you said, in your small group Bible study you found the need for a certain degree of orderliness or interpersonal agreement about how to pray. Something like that is to be expected when people try to organize their time together, no matter how close, loving, or equality-minded they are.

So, since we’re stuck with being ritualists (we are human, after all), let’s make sure we’ve come up with some good rituals! Let’s make sure our rituals encourage group participation, that our ritual leaders see themselves as facilitators of the worshiping community, not “professionals” who do something “for” us that we can’t do for ourselves, that our ritual spaces foster a sense of belonging and hospitality, etc. And let’s make sure we critique and challenge these rituals from time to time and teach people to avoid the dangers of ritualism and formalism.

I think I might post something from my dissertation on my blog later today that deals with these issues.

Mitä eroa on wiccan ja luterilaisen rituaaleilla?

Kuva: http://picturemission.blogspot.com/

Tämä jatkona edelliseen kirjoitukseen. Kai se on vanha totuus, että itse metodeissa ei ole paljonkaan eroa uskontojen välillä. Ero on sisällöissä. Kristillinen rituaali ‘kutsuu paikalle’ Jumalaa ja Pyhää Henkeä, joka mm. tuo synnin näkyväksi – asia johon Wiccat esimerkiksi eivät usko. Heidän paikalle kutsumansa henget ovat jotain muuta laatua. He uskovat myös, että jokainen on vastuussa teoistaan, ja niiden hedelmät näkyvät jo tässä elämässä. Kristillinen rituaali on Kristuskeskeistä, mutta silti, miten siihen suhtautua.

Tapasin junamatkalla toissa päivänä sopivasti Mursulan Jussin, joka asuu viereisessä talossa. Välillä taivallamme hetken samaa polkua. Hän totesi pohdiskeluuni luterilaisen kirkon rituaalien mahdollisesta turmiollisuudesta: ‘parempi sitä kuin ei-sitä’. Hän muistutti omiin kokemuksiinkin pohjautuen, miten kävi Itä-Euroopassa kun kristilliset julkiset rituaalit kiellettiin. Tähän tyyliin olin itsekin kyllä aiemmin ajatellut, mutta kuitenkin olin nähnyt rituaalit parhaimmillaan neutraalina. En nyt tarkoita Jeesuksen itsekin opettamia ‘rituaaleja’ ehtoollista, kastetta tai Isä Meidän rukousta, vaan sitä kaikkea muuta, jolla erityispyhää kokemuksellista tai sakramentillista pyhän ilmapiiriä luodaan.

Eilen sitten pieni raamattupiirimme kokoontui ja julkisesta rukouksesta ei tahtonut tulla mitään. Niinpä ilta päättyi sitten siihen, että tulin tietoiseksi tarpeesta luoda oma sovittu rituaali (=käytäntö) sille, miten rukoilemme niin että homma tuntuu hyvältä kaikille osapuolille!!! Erikoista. Siis rituaalia tarvitaan sittenkin? Toisaalta tarve syntyi juuri siitä, että kirkkomme on jättänyt ääneen rukoilemisen papeille ja papittarille, ja sulkenut yhteisöllisen jakamisen rituaaliensa ulkopuolelle.

Ehkä kyse on siitä palveleeko rituaali jotain tarvetta, onko sen muuttamiseen valmius, vai onko se kiveen hakattu kaava. Onko rituaalista tullut Jumalan korvike?

Mitä yhteistä on wiccalla ja luterilaisella kirkolla?

Kuva: http://picturemission.blogspot.com/

Luin uskontotieteen kirjatenttiä varten Titus Hjelmin toimittaman kirjan nimeltä ’Mitä Wicca on?’ ja se antoikin ajattelemisen aihetta. Suomen vapaa wiccayhdistys anoi 2000-luvun alussa pääsyä rekisteröidyksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Lopulta korkein hallinto-oikeus piti voimassa opetusministeriön hylkäävän päätöksen äänin 4-3. Wiccoilla ei ilmeisesti ollut riittävää institutionaalista rakennetta ollakseen uskonnollinen yhdyskunta. Heidän demokraattiseen ’oppiinsa’ ei sovi hierarkkinen rakenne, joka kirjan tutkijoiden mukaan on välttämätön järjestäytyneelle uskonnolle.

Wiccat pitävät luontoa pyhänä, ihmistä sen osana. Heille on tärkeää henkilökohtainen yhteys jumaluuteen, oman kokemuksen korostaminen ja tasa-arvo. Syntiin tai persoonalliseen pahaan he eivät usko. Tämän puoleinen on tärkeämpää kuin tuonpuoleinen. Korostetaan vastuuta omista teoista. Niiden seuraukset näkyvät jo tässä elämässä. ’Tee mitä tahdot, mutta älä vahingoita’ on heille yhteinen sääntö.

Kaikilla on mahdollisuus toimia pappina tai papittarena, initiaatioiden kautta. Rituaalit ovat heille tärkeitä, ja rituaaliesineet, kuten malja tai miekka tai veitsi, pyhät rituaalivaatteet tai vaatteettomuus. Pyhä rituaalitila erotetaan muusta tilasta rituaalisesti ennen rituaalien aloittamista. Sanastoon kuuluu puhdistuminen, meditaatio, rituaaliset tanssit, ja esimerkiksi yrttien maagiset vaikutukset.

Lukiessani kirjaa pohdin kuinka samanlaista ’noituutta’ ovatkaan monet luterilaisen kirkkommekin rituaalit. Kävin helatorstaina maalla kirkossa. Kanttori lauloi maallikon kanssa kauniisti jumalanpalveluksessa yhden tuomaslaulun orreltaan. Teki mieli laulaa mukana, mutta ei ollut sanoja (vaikka srk pitää myös tuomasmessuja). Kysyin kanttorilta, joka tuli pihalla vastaan, eikö sanoja/kirjoja olisi voinut jakaa. Kysymys oli ilmeisen outo. Rituaaliselle virsien ilmoitustaululle ei saa laittaa tuomaslaulun numeroa nyt ainakaan.

Papit ja papittaret lukevat loitsukirjastaan loitsuja pyhissä vaatteissaan, omalla nuotillaan. Rituaalitila on pyhitetty tarkoitukseensa, sinne astutaan täydellisen pyhän hiljaisuuden vallitessa, lauletaan rituaalisesti pyhiä hymnejä 1500-luvulta pyhitetyillä uruilla säestettynä. Pappi ja papitar jakavat pyhät elementit rituaalisesti oikeassa järjestyksessä, ja lopettavat pyhän tilan käsikirjan mukaisilla rituaalin lopetusseremonioilla.

Tärkeää on, että tilaisuus on riittävän etäällä arkisesta elämästä ja sen käytössäännöistä. Näin saadaan taianomainen kokemuksellinen ulottuvuus mukaan. Päästään koskettamaan jumaluutta, joka on jotain ihan muuta kuin tavallinen elämä. Pappi ja papitar irrottautuvat ihmisyydestään rituaalin ajaksi, ja suorittavat seremonian, maljoineen, ja pyhine leipineen. Wiccasta poiketen tilanne on hierarkkisesti järjestäytynyt. Kansa on aina passiivinen, ja papittaret, papit ja kanttorit suorittavat esityksen. Wiccan rituaaleissa ei voi olla katsojia. Kaikki ovat osallistujia. Moni wicca on kuulunut aiemmin luterilaiseen kirkkoon ja saanut kristillisen kasvatuksen uskovaisessa kodissa. He halusivat aikuistuttuaan löytää aitoa hengellisyyttä.

Kun palasin kotiin helatorstain kirkkoreissulta olin pitkään vihainen ja jotenkin järkyttynyt. Koko juttu vaikutti niin väärältä. Vaikutelma korostui, koska seurakunta selvästi panostaa johonkin ’uuteen’. Wicca-kirja auttoi ehkä sanoittamaan oloani, mutta….. miten tähän pitäisi suhtautua?

Piispojen otettava rohkeasti kantaa eettisiin kysymyksiin

Avoin kirjeemme arkkipiispa Paarmalle (otsikko lehden muuttama yllä olevaksi) ilmestyi tänään Kotimaa-lehdessä. Tässä tämä:

Sanotte Kotimaa-lehden verkkouutisten mukaan, että kirkon lestadiolainen liike määrittelee itse opetuksensa elämäntapa- ja eettisissä kysymyksissä. Tähän suuntaan kirjoitti myös piispa Samuel Salmi Helsingin Sanomissa 3.3.2009, sanoessaan, että `luterilaisuudessa korostetaan ihmisten ja yhteisöjen oikeutta itse määritellä suhteensa seksuaalieettisiin kysymyksiin.’ Käytännössä tämä merkitsee, että raamattuopetus eettisistä asioista jää herätysliikkeille. Näin ne myös suoraan vaikuttavat siihen, miten usko toimii niihin kuuluvien ihmisten arjen elämässä. Useimmat näistä liikkeistä antavat miehelle korostetun aseman perheessä ja seurakunnassa. Niiden Raamatun tulkintaan ja opetukseen kuuluu mm. seuraavia ajatuksia: `uskova ei halua käyttää raskaudenehkäisyä, koska se on syntiä`, `mies on perheen pappi`, `papinvirka kuuluu miehille’, ´Jumala loi naisen alistuvaiseksi ja miehen aloitteelliseksi´ jne. Näistä perustavaa laatua olevista ihmiskuvaan ja jumalakuvaankin liittyvistä asioista kaitsemanne kirkko opettaa Sanan pohjalta hyvin vähän. Kirkon oppia ei voi, eikä pidä erottaa eettisestä ihmiskuvaan liittyvästä opetuksesta. Jos se jätetään herätysliikkeiden vastuulle, silloin kirkko on näiltä osin ulkoistanut hengellisen opetuksen ja ihmisten opillisen ohjaamisen. Siksi piispojen on otettava rohkeasti kantaa myös eettisiin kysymyksiin suhteessa koko kirkkoon, jonka hengellisiksi johtajiksi ja opettajiksi heidät on valittu. Nyt kirkon sitoutuminen sukupuolten väliseen tasa-arvoon ei ole uskottavaa. Yhteiselo herätysliikkeiden kanssa olisi rakentavampaa silloin, kun kirkolla johtajineen olisi selvä tasa-arvolle rakentuva oma opetuksensa siitä mitä Raamatun tulkintavaihtoehtoja näihin kysymyksiin on.

Anne Mikkola
PhD (ekonomisti), teol. yo

Saara Ruokonen
FM, seurakunta-aktiivi
Helsinki

Minäkö eksegeetti sittenkin?

Tässä blogissa olen matkan myötä ihmetellyt eksegetiikan ja systemaattisen teologian suhdetta uskoon teologisessa tiedekunnassa ja omaa suhdettani siihen. Palautteena aineseminaarityöhöni 1 Kor 11:3-16:sta sain kuulla, että teen eksegeesiä aidoimmillaan, samaan aikaan kun opiskelijakollegat kyseenalaistivat joukolla työni sanoen että ‘kuvittelen asioita luovasti’, jää epäselväksi mikä on tutkijoiden ‘faktaa’ ja minun omaani jne jne! Epäilin, että proffakin olisi samoilla linjoilla, mutta ei. Työni kelpasi.

Vaikka uskon että Paavali on kirjoittanut kaikki kirjeet jotka väittää kirjoittaneensa, vaikka perustelen asioita Korinttolaiskirjeessä asioilla jotka tulevat vasta Johanneksen evankeliumissa, joka ei voinut olla Paavalilla käytössä, vaikka valtaosa lähteistäni oli omasta kirjahyllystäni, eikä teol. tdk:n kirjastosta jne. Luulin että rikoin monta sääntöä, ja kaiken lisäksi vielä ‘kuvittelin’ sen mitä Paavali tarkoitti.

Aineseminaari on systemaattisen teologian ja eksegetiikan yhteinen, ja olen aitoperäinen eksegeetti. Syykin annettiin: Otan Raamatun tekstin vakavasti. Siis tekstin itsessään.

Niinpä otan. Ja se on hyvä asia eksegetiikassa! Kaikesta huolimatta yhä haikailen systemaattisen teologian perään, oppiin kun haluan päästä käsiksi. Mutta olen todella ilahtunut. Teol. tdk yllätti jälleen. Ties vaikka alkaisin vielä uskoa tieteeseenkin uudelleen. heh.

Kristittynä elämisen alun sakramentti

Olen ilmeisesti kasvamassa aitoluterilaiseksi, kun luterilainen sakramenttidogmatiikka alkaa tuntua hartauskirjallisuudelta. Enpä olisi uskonut tähän päätyväni näinkin helposti. Näin se kävi:

Joulun jälkeen veljeni (lut.) tyttö, Venla, 9 v. oli mökillä luonani muutaman yön. Hänen äitinsä on helluntailainen. Tyttö on kasvanut uskoon alusta asti. Nytkin hänellä oli oma Raamattunsa mukana. Näinä päivinä sattui niin, että oli tarve etsiä Jumalan tahtoa eräissä kysymyksissä. Niinpä sitten sain päähäni – sormipaikkojen korvikkeena – pyytää Venlaa valitsemaan paikalla olleen ystäväni Raamatusta sivunumeron 7 ja 510 välillä, sen mukaan mikä numero ensimmäisenä tulee mieleen, ja sitten annoin jakeet tuolta sivulta, ja Venla valitsi edelleen jaenumeron. Se kohta, mikä näin tuli oli todella häkellyttävä. Se ei ollut yleisrohkaisevaa profetiaa, vaan suorastaan ongelmatilanteen konkreettisten syiden analyysiä. Jatkoimme harjoitusta 3 muulla jakeella! Ja tarkka Jumalan puhe – sitä ei voinut skeptikkokaan enää kyseenalaistaa – jatkui. Tarvekin oli toisenlainen kuin aikoihin, ja näytti, että Jumala halusi siihen antaa ymmärrystä ja rohkaisua. Tämä oli todennäköisesti aika uusi ja erikoinen tilanne tytöllekin, että Jumala voisi puhua näin… Aika häkellyttävä tilanne oli tädillekin.

Muutama päivä sen jälkeen luin kasteesta. Juha Pihkalan mukaan synoptisissa evankeliumeissa ja apostolien teoissa ei puhuta lainkaan siitä, mitä kaste merkitsee sisällöllisesti.

‘Vain se käy ilmi, että kaste on Kristuksen asettama kristittynä elämisen alun sakramentti‘ (tummennus Pihkalan, kirjasta Johdatus dogmatiikkaan s. 221).

Tämä jotenkin pysähdytti. Alkoi tuntua pahalta ja väärältä, että Venlaa ei ole kastettu, että hän ei Raamattua lukiessaan voi kokea jo elävänsä kristittynä, vaan hänen on odotettava ikääntymistä, jotta hän voi omalla teollaan ja päätöksellään ansaita kristityn statuksen.

Ei ole turhaa, että luterilaisuudessa kastetta ja ehtoollista kutsutaan armon välineiksi. Kyse on ansaitsemattomasta armosta, Kristuksen työstä, ei meidän työstä. Työstä joka on jo 2000 vuotta sitten täytetty, ja kasteessa minunkin elämässäni ‘todentunut’ tosi kauan sitten, vaikka toisin kuin Venla avasin Raamattuni vasta yli 30-vuotiaana.

Ei ole väliä, koska on kastettu, mutta on kuitenkin väliä, että on kastettu – kerran! Monet kasteet kertovat minulle siitä, että Kristuksen työtä yritetään parannella omilla pyhemmillä kasteilla, joista sitten seurakunnat kehtaavat vielä kilpailla keskenään. Ikään kuin ihmiskätten työt olisivat kasteessa se tärkein asia. Ikään kuin lapsen usko ei kelpaisi. Ymmärrän nyt miksi alkuaikojen luterilaiset eivät kerrassaan sietäneet kasteenuusijoita. Toivottavasti usko kestää tytölläni myöhemmälläkin iällä – kastevalintojenkin lävitse.

Teologin julkinen totuus

Systemaattinen teologia tai sen osa-alue dogmatiikka käsittelee kristillisen opin kokonaisuutta. Kuitenkin tuntuu, että julkisesti siihen oppiin ei sovi uskoa. Moni, elleivät peräti kaikki heistä tee teologiaa ns. sisältä päin, selvästikin uskoen asiaansa – tavalla taikka toisella, mutta julkisesti siitä ei voi puhua totuutena. Erikoista. Onko uskominen häpeällistä, epätieteellistä, vai eikö Suomessa ole todellista uskon vapautta? Vai ajattelevatko ihmiset todella, että uskoni ja tieteeni voivat olla kaksi eri asiaa. No on pieniä ilahduttavia poikkeuksia. Joku jopa pyrkii erottamaan oman uskonsa ja opetuksensa sisällön, ja erottelee ne puheessaankin.

Jäin miettimään tuota Hannun viimeistä sydän-kirjoitusta. Onko niin että sydän on, mutta piilossa, vai turmeleeko ‘tiede’ sydämen, vai kasvaako sydän ahtaan tieteen kuvitteellisista rajoista vapauteen vanhemmalla iällä – voi olla todella niinkin. Todennäköisesti kaikkea tätä samaan aikaan. Mikään ei saa ihmisen ajattelua rajoittumaan niin kapeaksi kuin väitöskirjan tekeminen.

Jotenkin paradoksaalista on, että eksegeetikoille on ilmeisesti hyväksyttyä uskoa siihen mitä he tekevät, koska hehän käsittelevät historiallista totuutta. Jopa ylösnousemususko voi olla totta, koska se tarvittiin, jotta kristinusko voi levitä historiallisena faktana niinkin voimakkaasti. Tosin koska he kuvittelevat voivansa tehdä tutkimusta enemmän irrallaan kristillisen opin kokonaisuudesta kuin systemaatikot, ‘tieteellisellä uskomisella’ on tiukemmat rajansa. ‘Uskon’ pitää perustua heidän mielissään tarkoin rajattuun tekstin pätkään tai historiallisen tilanteen antamiin tulkintamahdollisuuksiin.

Luulen että nämä rajat ovat sekä systemaatikoilla että eksegeetikoilla paljon oman pään sisällä, onneksi tai vahingoksi. On mielenkiintoista osallistua systemaattis-eksegeettiselle luennolle ja seminaariin: Eksegetiikka haastaa systemaatikkoa ottamaan kantaa historiallisuuteen ja systemaattinen teologia taas haastaa eksegetiikka tarkastelemaan tulkintaa laajemmasta opillisesta näkökulmasta. Hirveän selväksi käy kuinka kovasti molemmat tarvitsisivat toisiaan. Onneksi tiedekunnassa näyttää nyt olevat useammallakin professorilla haluja siihen suuntaan. Kyse on aika isosta asiasta. Minusta on hyvin tärkeää, että kristinusko nähdään myös historiallisena totuutena, eikä esim. eksegetiikkaan turhautuneina siirrytä pelkästään johonkin narratiivikritiikkiin tai muihin vastaaviin kiertoteihin. Eksegetiikka historiallisena tutkimusalana taitaa olla jo vähän vaarassa! Se tarvitsisi systemaattista teologiaa omaan uskottavuuteensa. Ja dogmaatikoille jotka vaeltelevat jossain opillisissa sfääreissä olisi terveellistä tiputtautua Paavalin historiallisiin kenkiin tai Timoteuksen todelliseen tilanteeseen, tilanteisiin joiden yhteydessä ne kaanonin tekstit syntyivät. Miten muuten opit voisivat olla kiinni elämässä?

Tosin tässä aineseminaariaihetta pohtiessani, huomaa kyllä sen haasteellisuuden, että pitäisi tutkia teksti alkukielellä, miettiä mitä Paavali sanoin korinttolaiskirjeessä laajemmin, mikä oli Paavalin teologia kokonaisuudessaan, mikä oli historiallinen tilanne, miten kirkkoisät tekstiä tulkitsivat, miten myöhemmät sukupolvet, ja mikä on kysymyksen heijastus tässä päivässä, ja mitä siihen sitten itse sanon. Jos en olisi teemaani jo 12 vuotta tästä näkökulmasta pohtinut, niin voi olla että olisi vähän pallo hukassa tämän kokonaisuuden kanssa. Nyt palan innosta päästä tonkimaan asiaa kaikilta näiltä näkövinkkeleiltä. Ja päästä kirjoittamaan auki asiaa ‘tieteellisesti ja totuuteen uskoen’. Olen saanut proffalta hyviä lähdeviitteitä, ja itselleni aivan uusia. Esim. Veli-Matti Kärkkäinen (Fullerissa proffa) on helluntailainen, jonka opuksissa on todella häkellyttävän hienosti poimittu kristinuskon suunnista niiden helmet esille, jopa feministiteologiasta! Ekumeniikkaa?

Kun on 12 vuotta ‘tehnyt systemaattista teologiaa puun alla istuen’ ja vähän ympäriinsäkin kävellen Raamattujen ja osin taloustilastojen kanssa, on nyt vinkeätä kaivaa ‘tosi tieteentekijöiden’ ajatuksia aiheesta ja peilata omaa ajatteluaan niihin. Varmasti joutuvat omat mietteet haastetuiksi. Miksi ihmiset ajattelevat näin? Mistä tämä nousee? Saapas nähdä miten tässä käy..

Onneksi olkoon United States of America!

Laitoin jenkkiuskoville Afrikan matkakumppaneilleni onnitteluviestin hiukan varovaisella mielellä. Voihan olla että jotkut heistä eivät pidä onnitteluja aiheellisina.

Politiikka ei ole ollut puheenaiheemme, mutta sitäkin enemmän kyllä sydämellämme on ollut yhteys mustien ja valkoisten, naisten ja miesten, rikkaiden ja köyhien välillä Kristuksessa. Olen asunut yli kuusi vuotta jenkeissä, ja siellä myös löytänyt tieni kristilliseen kirkkoon. Nyt kun katselin amerikkalaisten aidon liikuttuneita ilmeitä tv:ssä, ja mustien ja valkoisten yhteistä juhlaa, tippa tuli silmään, ei sille voinut mitään. Paljon tarvittiin, että jenkit olivat tähän valmiita: Irakin sota, Guantanamo, ja täydellinen talouskatastrofi vielä juuri vaalikamppanjan aikaan. Tarvittiin ehdokas joka on puoliksi musta, puoliksi valkoinen. Joku joka näyttää valkoisesta lähes valkoiselta ja mustasta mustalta, joku joka on elänyt amerikkalaisen unelman todeksi. Ei voi kuin nyt hiukan ihaillakin jenkkejä. Niin kuin joku toimittaja sanoi, 40 vuotta sitten Obaman paikka olisi vielä ollut lähinnä orjana. Etelävaltion äänestystuloksia katsellessa tämä vielä näkyy, ja kartalta erottuvat etelän baptistien kannatusalueet. Olla republikaani on heistä monille yhä sama kuin olla kristitty.

Jenkkiystävistäni kaksi vastasi viestiini – toistaiseksi. Molemmat yksityisviestillä.  Molemmat olivat iloisia ja liikuttuneita Obaman voitosta, ja toinen myös mainitsi liikuttuneensa ilmeisesti samoista kuvista kuin minäkin – mustien ja valkoisten yhteisestä juhlasta! Köyhien ja rikkaiden yhteisestä juhlasta! Toisen kirkossa tosin on laaja kannattajakunta ajatukselle, että Obamasta tulee antikristus, onhan hän maailmalla niin suosittu. Ja ystäväni tunnustautuminen Obaman kannattajaksi – yllätys kyllä minullekin – aiheutti pahoja puheita seurakunnassa. Näin pohjoisessakin. Etelässä tilanne todennäköisesti paljon pahempi. Siellä teologiaan kuuluu yleisemmin ajatus hierarkiasta rotujen ja sukupuolten välillä: erilaisia mutta tasavertaisia. Ja se näkyy ja kuuluu. Seurakunnat ovat yleensä erittäin vahvasti värin mukaan jakautuneita, kuten ylipäätään ihmisten kanssakäyminen. Näin ainakin vielä 10 vuotta sitten kun siellä kuljeskelin. Mutta aika pitkälle on tultu. Ei ole turhaa kutsua tätä toivon päiväksi.