Paavalin etiikka ja kirkon etiikka

Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä nousee esiin kysymyksiä, jotka tyypillisesti kategorisoidaan eettisiksi kysymyksiksi, kuten  seksuaalietiikka (1 Kor 5:1-5) ja avioliitto (1 Kor 7). Paavalille etiikka ja teologia olivat hyvin läheisesti tekemisissä keskenään. Näin siitäkin huolimatta, että kreikkalaisessa kulttuurissa eettisen opetuksen antoivat filosofit, kun taas varsinainen uskonnon harjoittaminen oli etiikasta riippumatonta. Paavali oli jo juutalaisen taustansakin vuoksi huomattavasti tiukempi seksuaalieettisissä näkemyksissään kuin korinttilaiset, jotka ylittivät jopa pakanakulttuurin rajat suvaitessaan esimerkiksi sitä, että eräs seurakuntalainen eli äitipuolensa kanssa haureellisesti (1 Kor 5:1).

Paavalille olisi ollut epäilemättä vieras nykykirkossamme ilmeisesti yleinen ajatus siitä, että etiikka voisi olla erillään teologiasta. Havaihduin luterilaisen kirkon käytäntöihin tässä suhteessa lestadiolaisuudesta käytävän keskustelun yhteydessä keväällä. Silloin arkkipiispa Paarma sanoi, että kirkon lestadiolainen liike määrittelee itse opetuksensa elämäntapa- ja eettisissä kysymyksissä. Piispa Samuel Salmi puolestaan kirjoitti Helsingin Sanomissa 3.3.2009, että `luterilaisuudessa korostetaan ihmisten ja yhteisöjen oikeutta itse määritellä suhteensa seksuaalieettisiin kysymyksiin.’ (katso Kotimaa-lehdessä aikoinaan julkaistu kirjoitukseemme). Paavali olisi tuskin ilahtunut myöskään teologisen tiedekunnan tavasta irrottaa etiikka dogmatiikasta, niin että etiikka ei tarvitse dogmatiikkaa, eikä dogmatiikka etiikkaa.

Mitä etiikka sitten merkitsi Paavalille teologisesti? Luennolla Paavalin etiikka tiivistettiin sanoin ’tule siksi mitä jo olet’. Paavalin ajattelun taustalla näyttää olevan näkemys, että kerran Kristukseen kastetulla ja uskovalla on katoamaton lahja. Niin olisi myös tämän haureellisesti elävän miehen tapauksessa (vrt. 1 Kor 3:15). Pelastuminen ei kuitenkaan ollut yhteensopivaa epäpuhtaan, siveettömän, elämäntavan kanssa. Siksi Paavali kehottaa korinttilaisia erottamaan miehen keskuudestaan, luovuttamaan Saatanalle, jotta hänen ’lihansa’ tuhoutuisi, niin että hänen henkensä pelastuisi (1 Kor.5). Paavalille oikea elämäntapa on nähtävissä jo VT:ssa. Siinä mielessä laki, VT:n säädökset ja sen etiikka, ovat yhä voimassa, vaikka rituaalisäännöt eivät enää pädekään. VT:ssa on selkeä sääntö siitä, että temppeliin ei saa tulla mitään saastaista. Siellä kielletään myös yhtyminen isän muihin vaimoihin (2 Ms 18:8). Pahan poistamiseksi tuomio toteutettiin ’leirin ulkopuolella’. Tämä pätee myös kristilliseen seurakuntaan. Paavali kehottaa korinttilaisia puhdistamaan talonsa hapantaikinasta, ja elämään vilpittömyydessä ja totuudessa, sillä Kristus on jo teurastettu. Korinttilaisten pöyhkeily siitä, että he elivät ’Hengessä’, kun he samalla jatkoivat haureellista tai epäeettistä elämäntapaansa, osoitti heidän ajattelunsa harhaisuuden. Nimenomaan seurakunnan, pyhien yhteisön, oli poistettava paha keskuudestaan. Entä vapaus Kristuksessa? Vaikka Paavali esimerkiksi galatalaisille puhui painokkaasti vapaudesta Kristuksessa lakihenkisyyttä vastaan, korinttilaiskirjeessä ei ole mitään negatiivista laista. Korinttilaisia ei ollut tarpeen varoittaa laista, sillä he eivät olleet lakihenkisiä, vaan he mieluumminkin toteuttivat vapauttaan ’Kristuksessa’ sillä seurauksella, että Jumalan lakia rikottiin. Siksi Paavali kirjoittaa korinttilaisille ja galatalaisille niin eri tavoin.

Aloitetaan uudelleen – Paavalin etiikasta

Pitkän tauon jälkeen tuntuu olevan aikamoinen kynnys aloittaa kirjoittamista uudelleen täällä virtuaalitodellisuudessa. Miten voi lukea vanhoja pohdintojaan enää vuoden päästä? Sitä paitsi kaikki muutkin voivat niitä lukea, ja käyttää sanomaani ties mihin tarkoituksiin. Joskus tuntuu, että jo kuukaudessa asiat asettuvat erilaiseen perspektiiviin itsellekin. Ehkä sanansa asettaisi myöhemmin hiukan toisin. Mutta toisaalta, joskus blogi arkistosta voi löytää sen muuten kadonneen ajatuksensa, linkin, uutisen tai lähteen. Täällä tekstit ovat myös päivättyjä, ja helppoja löytää. Muutamia uusia ystäviäkin olen löytänyt. Joten ken hulluuden on aloittanut, niin jatkakoon.

Istun parhaillaan sen verran mielenkiintoisella kurssilla Korinttilaiskirjeistä, että ajattelen postata tänne jatkossa luentopäiväkirjani osasia ja pohdintoja, sitä mukaan kun kurssi etenee. Katsotaan miten käy.  Aloitan Paavalin etiikasta, koska sitä käsittelemme parhaillaan. Onko Paavalin etiikalla jotain tekemistä luterilaisen kirkkomme etiikan kanssa? Pitäisikö sillä olla?

Minäkö eksegeetti sittenkin?

Tässä blogissa olen matkan myötä ihmetellyt eksegetiikan ja systemaattisen teologian suhdetta uskoon teologisessa tiedekunnassa ja omaa suhdettani siihen. Palautteena aineseminaarityöhöni 1 Kor 11:3-16:sta sain kuulla, että teen eksegeesiä aidoimmillaan, samaan aikaan kun opiskelijakollegat kyseenalaistivat joukolla työni sanoen että ‘kuvittelen asioita luovasti’, jää epäselväksi mikä on tutkijoiden ‘faktaa’ ja minun omaani jne jne! Epäilin, että proffakin olisi samoilla linjoilla, mutta ei. Työni kelpasi.

Vaikka uskon että Paavali on kirjoittanut kaikki kirjeet jotka väittää kirjoittaneensa, vaikka perustelen asioita Korinttolaiskirjeessä asioilla jotka tulevat vasta Johanneksen evankeliumissa, joka ei voinut olla Paavalilla käytössä, vaikka valtaosa lähteistäni oli omasta kirjahyllystäni, eikä teol. tdk:n kirjastosta jne. Luulin että rikoin monta sääntöä, ja kaiken lisäksi vielä ‘kuvittelin’ sen mitä Paavali tarkoitti.

Aineseminaari on systemaattisen teologian ja eksegetiikan yhteinen, ja olen aitoperäinen eksegeetti. Syykin annettiin: Otan Raamatun tekstin vakavasti. Siis tekstin itsessään.

Niinpä otan. Ja se on hyvä asia eksegetiikassa! Kaikesta huolimatta yhä haikailen systemaattisen teologian perään, oppiin kun haluan päästä käsiksi. Mutta olen todella ilahtunut. Teol. tdk yllätti jälleen. Ties vaikka alkaisin vielä uskoa tieteeseenkin uudelleen. heh.

Teologin julkinen totuus

Systemaattinen teologia tai sen osa-alue dogmatiikka käsittelee kristillisen opin kokonaisuutta. Kuitenkin tuntuu, että julkisesti siihen oppiin ei sovi uskoa. Moni, elleivät peräti kaikki heistä tee teologiaa ns. sisältä päin, selvästikin uskoen asiaansa – tavalla taikka toisella, mutta julkisesti siitä ei voi puhua totuutena. Erikoista. Onko uskominen häpeällistä, epätieteellistä, vai eikö Suomessa ole todellista uskon vapautta? Vai ajattelevatko ihmiset todella, että uskoni ja tieteeni voivat olla kaksi eri asiaa. No on pieniä ilahduttavia poikkeuksia. Joku jopa pyrkii erottamaan oman uskonsa ja opetuksensa sisällön, ja erottelee ne puheessaankin.

Jäin miettimään tuota Hannun viimeistä sydän-kirjoitusta. Onko niin että sydän on, mutta piilossa, vai turmeleeko ‘tiede’ sydämen, vai kasvaako sydän ahtaan tieteen kuvitteellisista rajoista vapauteen vanhemmalla iällä – voi olla todella niinkin. Todennäköisesti kaikkea tätä samaan aikaan. Mikään ei saa ihmisen ajattelua rajoittumaan niin kapeaksi kuin väitöskirjan tekeminen.

Jotenkin paradoksaalista on, että eksegeetikoille on ilmeisesti hyväksyttyä uskoa siihen mitä he tekevät, koska hehän käsittelevät historiallista totuutta. Jopa ylösnousemususko voi olla totta, koska se tarvittiin, jotta kristinusko voi levitä historiallisena faktana niinkin voimakkaasti. Tosin koska he kuvittelevat voivansa tehdä tutkimusta enemmän irrallaan kristillisen opin kokonaisuudesta kuin systemaatikot, ‘tieteellisellä uskomisella’ on tiukemmat rajansa. ‘Uskon’ pitää perustua heidän mielissään tarkoin rajattuun tekstin pätkään tai historiallisen tilanteen antamiin tulkintamahdollisuuksiin.

Luulen että nämä rajat ovat sekä systemaatikoilla että eksegeetikoilla paljon oman pään sisällä, onneksi tai vahingoksi. On mielenkiintoista osallistua systemaattis-eksegeettiselle luennolle ja seminaariin: Eksegetiikka haastaa systemaatikkoa ottamaan kantaa historiallisuuteen ja systemaattinen teologia taas haastaa eksegetiikka tarkastelemaan tulkintaa laajemmasta opillisesta näkökulmasta. Hirveän selväksi käy kuinka kovasti molemmat tarvitsisivat toisiaan. Onneksi tiedekunnassa näyttää nyt olevat useammallakin professorilla haluja siihen suuntaan. Kyse on aika isosta asiasta. Minusta on hyvin tärkeää, että kristinusko nähdään myös historiallisena totuutena, eikä esim. eksegetiikkaan turhautuneina siirrytä pelkästään johonkin narratiivikritiikkiin tai muihin vastaaviin kiertoteihin. Eksegetiikka historiallisena tutkimusalana taitaa olla jo vähän vaarassa! Se tarvitsisi systemaattista teologiaa omaan uskottavuuteensa. Ja dogmaatikoille jotka vaeltelevat jossain opillisissa sfääreissä olisi terveellistä tiputtautua Paavalin historiallisiin kenkiin tai Timoteuksen todelliseen tilanteeseen, tilanteisiin joiden yhteydessä ne kaanonin tekstit syntyivät. Miten muuten opit voisivat olla kiinni elämässä?

Tosin tässä aineseminaariaihetta pohtiessani, huomaa kyllä sen haasteellisuuden, että pitäisi tutkia teksti alkukielellä, miettiä mitä Paavali sanoin korinttolaiskirjeessä laajemmin, mikä oli Paavalin teologia kokonaisuudessaan, mikä oli historiallinen tilanne, miten kirkkoisät tekstiä tulkitsivat, miten myöhemmät sukupolvet, ja mikä on kysymyksen heijastus tässä päivässä, ja mitä siihen sitten itse sanon. Jos en olisi teemaani jo 12 vuotta tästä näkökulmasta pohtinut, niin voi olla että olisi vähän pallo hukassa tämän kokonaisuuden kanssa. Nyt palan innosta päästä tonkimaan asiaa kaikilta näiltä näkövinkkeleiltä. Ja päästä kirjoittamaan auki asiaa ‘tieteellisesti ja totuuteen uskoen’. Olen saanut proffalta hyviä lähdeviitteitä, ja itselleni aivan uusia. Esim. Veli-Matti Kärkkäinen (Fullerissa proffa) on helluntailainen, jonka opuksissa on todella häkellyttävän hienosti poimittu kristinuskon suunnista niiden helmet esille, jopa feministiteologiasta! Ekumeniikkaa?

Kun on 12 vuotta ‘tehnyt systemaattista teologiaa puun alla istuen’ ja vähän ympäriinsäkin kävellen Raamattujen ja osin taloustilastojen kanssa, on nyt vinkeätä kaivaa ‘tosi tieteentekijöiden’ ajatuksia aiheesta ja peilata omaa ajatteluaan niihin. Varmasti joutuvat omat mietteet haastetuiksi. Miksi ihmiset ajattelevat näin? Mistä tämä nousee? Saapas nähdä miten tässä käy..

Paavali(ko?) jumalisuudesta – elämästä ja opista

Pastoraalikirjeiden (1 Tim, 2 Tim, Titus) kurssin luennot herättävät ajatuksia joka kerta, mutta ajatukset ovat sen verran sekalaisia, että on ollut vaikea kirjoittaa, mutta koitan nyt kuitenkin.

Ikuisuuskysymys tässä on kai ollut, että kuka kirjeet kirjoitti. Kuulemma suurin osa tutkijoista on sitä mieltä, että pastoraalikirjeet eivät ole Paavalin kirjoittamia.
Syy: niissä on erilaista kieltä – eri sanoja kuin mitä Paavali käyttää muissa kirjeissään ja niissä puhutaan naisista eri tavalla kuin mitä Paavali teki! Kuitenkin on myös arvostettuja tutkijoita, jotka ajattelevat, että kirjeet ovat Paavalin kirjoittamia. Asia sinällään ei tunnu kurssia vetäviä proffiamme kovasti kiinnostavan. Molemmat haluavat keskittyä kirjeiden opilliseen sisältöön. Huomaan, että minulle kyllä on väliä kuka kirjeet kirjoitti ja kenelle, myös opillisen tulkinnan kannalta. Niinpä jäin ihmettelemään ei-paavalilaisuutta kannattavien argumenttien aitoutta.

Ei-paavalilaisten ajattelu tuntuu menevän siihen tyyliin, että joku Paavalin oppilas on joskus ensimmäisen vuosisadan lopulla kirjoittanut kirjeet. Ongelmaksi jää, että miksi ihmeessä hän sitten kirjoitti ne muka Timoteukselle ja Efesokseen ja mainitsi vielä harhaoppisten nimiä Efesoksessa. Samaan aikaan ehkä Timoteus vielä istui vanhainkodissa ihmetellen kirjeenvaihtoa, joka muka hänelle oli osoitettu. Ja vielä ehkä Efesoksen seurakuntakin oli tuolloin olemassa. Tämä on todellinen ongelma totesi professori Saarinen, mutta ei hänelle kuitenkaan ilmeisesti yhtä merkittävä kuin kielelliset poikkeamat.

Jo muutaman luennon perusteella alkaa joku osa kielellisistä eroista vähän avautua. Suomalaisissa käännöksissä näitä eroja ei voi havaita. Esim. Timoteuskirjeissä käytetään usein sanaa eusebeia, joka käännetään KR38:ssa jumalisuudeksi, uudessa käännöksessä uskoksi tai milloin miksikäkin, saksaksi frömmichkeitiksi, englanniksi godliness:ksi jne. Termiä ei käytetä muualla kuin pastoraalikirjeissä (paitsi 2 Pietarin kirjeessä). Tuntuu kuin Paavali todella olisi ottanut sanastoonsa ihan uuden sanan, jolla hän kuvasi jotain keskeistä uskonelämässä. Eusebeia oli stoalaisen filosofian hyve, ja yleisesti käytetty käsite, jolla tarkoitettiin hurskautta, pyhän kunnioittamista (myös esi-isien, esivallan jne.). Paavalilla tästä eusebeiasta tulee nyt kristillinen käsite, johon uskovan on harjoitettava itseään perustamalla harjoituksen hyvään oppiin, Kristuksen terveellisiin sanoihin. Sen perustana on elävä yhteys Kristukseen.

Ei näytä olevan epäilystäkään tässä, etteikö Paavali (uskon tällä erää kirjoittajan Paavaliksi) olisi poiminut termiä ympäröivästä yhteiskunnasta, filosofiasta ja ajan hyveistä. Paavali halusi sopeuttaa uskoon tässäkin vastaanottajien kielelle ja heidän elämäänsä – ja harhaisten spekulaatioiden keskelle. Jostakin syystä näissä myöhemmin kirjoitetussa kirjeissä tämä eusebeia tuli keskeiseksi. Oppi oli jo selvä ja määritelty. Taaskin pastoraalikirjeissä käytetty oppi-sana (didaskalia), on eri kuin mitä Paavali muualla käyttää. Didaskalia esiintyy muualla erityisesti Jeesuksen opetuksen yhteydessä evankeliumeissa. Ruokanen korostaa sitä, että pastoraalikirjeissä – ja ehkä muuallakin? – Paavali näkee opin kokonaisuuden jo olevan olemassa. Sen siirtäminen puhtaana eteenpäin on tärkeää. Pastoraalikirjeissä ei näin juuri enää määritellä oppia, vaan kyse on enemmän opin mukaisesta jumalisesta elämästä, eusebeiasta, sanasta jolla on liittymäkohta ajan hyveisiin ja hyvänä pidettyyn käyttäytymiseen ja toisaalta uskon mysteeriin Kristukseen. Sana on näin ikään kuin kahdessa maailmassa samaan aikaan kuten Risto Saarinen painotti.

Paavalin kirjeet Timoteukselle ja Titus -kurssimainos

Tänään alkoi teologisessa aineopintojen kurssi näistä kirjeistä Miikka Ruokasen  ja Risto Saarisen vetämänä. Mainoslauseet kulkivat tyyliin, että ei ole miesmuistiin (Ruokanenkin ollut prof. 15 vuotta) opetettu systemaatikkojen toimesta Raamattua. Nyt ainakin ensimmäisellä luennolla Ruokanen ja Saarinen puhuivat vuorotellen ja keskustellenkin keskenään, ja yleisönkin kanssa.
En nähnyt paikalla ketään Verkostosta (sikäli kun tunnistan), joten käytän tilaisuutta mainostaa asiaa. Ruokanen kehoitti kertomaan ‘ilosanomaa’ eteenpäin. Joten työtä käskettyä. Kurssille voi tulla myöhemminkin vaikka ilmoittautumisaika meni umpeen. Saarinen on myös juuri kirjoittanut ilmeisesti aikalailla raamattu-uskollisten kommentaariin osuuden näistä kirjeistä. Sen lukemalla kurssista saa puolet enemmän opintopisteitä. Käsittääkseni muuten yliopiston luennot ovat avoimia kaikille, vaikka tietysti opintopisteitä ei saa.

Tässä pieni ote kurssikuvauksesta:
‘Luentokurssi tarjoaa kattavan tulkinnan kolmeen pastoraalikirjeeseen
(Paavalin kirjeet Timoteukselle ja Titukselle). Kurssilla huomioidaan näiden
kirjeiden eksegeettinen tieteellinen tutkimus, mutta varsinainen painopiste
on näiden kirjeiden teologisen sisällön ymmärtämisessä. Mukana on myös
kirkon klassisten opettajien tulkintoja Pastoraalikirjeistä. Kurssille on
pyydetty vieraileviksi keskustelijoiksi eksegetiikan professoreita.’

Valitako vapaus vai orjuus..

Pitkästä aikaa tartuin Raamattuun, 1 korinttolaiskirjeeseen tarkemmin sanottuna.

Jäin tuijottamaan epäuskoisena sinällään tuttua kohtaa 1 Kor 7:21, jossa sanotaan ‘Jos olit orja (kun Jumala kutsui), älä siitä välitä. Vaikka voisit päästä vapaaksikin, pysy mieluummin orjana’.
Tämäkö on Jumalan sanaa tai Paavalin viesti orjille?

Olin kuullut, että muitakin käännöksiä on. Siksi tartuin seuraavaksi netti raamattuihin ja järkytyin vielä enemmän. King James, NIV, Message, ruotsalainen Raamattu, Lutherin Raamattu ja ylipäätään kaikki kielet mitä ymmärsin ja kaikki niistä monista englanninkielisistä käännöksistä, joihin tartuin sanoivat aivan päin vastoin. Esim. NIV kääntää tämän kohdan näin: Were you a slave when you were called? Don’t let it trouble you—although if you can gain your freedom, do so. (kts. esim. www.BibleGateway.com).

Uusi testamentti on siitä selkeä, että alkutekstistä ollaan aika yksimielisiä, joitain harvahkoja kohtia lukuun ottamatta, joissa voi olla perustellusti erilaisia lukutapoja. Tässä jakeessa ei näytä olevan edes juuri tekstikriittistä ongelmaa. Novumissa se kuuluu näin:
δουλος (orja) εκληθης (kutsuttu) μη σοι μελετω αλλ (=mutta) ει και (jos) δυνασαι (voit, kykenet) ελευθερος (=vapaa) γενεσθαι (tulla) μαλλον (= ennemmin) χρησαι (käytä). Karkeasti jotenkin näin sikäli kun kreikkaa apuvälineiden avulla luen: orjana kutsuttu, älä sinä siitä välitä, mutta jos voit tulla vapaaksi, mieluummin käytä (tilaisuus).

Rafael Gyllenberg auktoritatiivisessa (?) sanakirjassaan toteaa sanan ‘ennemmin’ kohdalla näin: “μαλλον χρησαι 1 Kor 7:21 tulkitaan eri tavoin riippuen siitä miten sanonta täydennetään, joko: ‘ole ennemmin siinä osassasi (=orjana) tai ‘käytä tilaisuutta’ (nim. päästä vapaaksi). Edellinen tulkinta on todennäköisempi.”

Mielenkiintoista, että koko muu maailma on päättänyt, että jälkimmäinen tulkinta on todennäköisempi. Gyllenbergin sanakirja on peräisin alkujaan vuodelta 1939. Sekö on ohjannut vuoden 1992 käännöstäkin vai mistä ihmeestä on kyse!!!?? Ei voi kuin ihmetellä, miten tässä on päädytty käännökseen, joka ohjaa orjuuteen, eikä vapauteen. Samanlaisia ‘käännösvirheitä’ on joissain naisiin liittyvissä Raamatun kohdissa, joskaan ei yleensä niin, että nimenomaan suomenkielisessä Raamatuissa olisi hassuimmat käännökset.

Messagen sinällään varsin vapaamuotoisessa käännöksessä olisin tunnistavani Pyhän Hengen ääntä tämän kohdan laajemmasta kontekstista jakeista 20-22: ‘Stay where you were when God called your name. Were you a slave? Slavery is no roadblock to obeying and believing. I don’t mean you’re stuck and can’t leave. If you have a chance at freedom, go ahead and take it. I’m simply trying to point out that under your new Master you’re going to experience a marvelous freedom you would never have dreamed of. On the other hand, if you were free when Christ called you, you’ll experience a delightful “enslavement to God” you would never have dreamed of.‘

Tällaisina hetkinä en ihmettele, miksi moni uskova ei lue Raamattua. Minua tämä motivoi taas hiukan kreikan opintoihin.

Eksegetiikan opiskelun iloja

Ensimmäinen täysiaikainen teologian opiskeluvuosi alkaa olla takana. Vähän rankkaa oli viimeinen kuukausi kun kävi tenteissä ja toisaalla teki tenttejä, mutta loppupelissä vuosi on ollut kovin antoisa, eikä vähiten eksegetiikka tai systemaattinen teologia, tässä blogissa esittämästäni kritiikistä huolimatta. Niin kuin eräällä ystävälläni on tapana sanoa, sitä ihminen kyseenalaistaa, mitä oikeasti harkitsee (kuten autokauppiaat tietävät).

Antoisinta oli oman eksegeettisen analyysin tekeminen, jonka palautuspäivä oli tänään. Opin Johanneksen evankeliumin sanomasta ihan uudella tavalla, ja paljon jäi mieleen asioita ja oivalluksia, lähes ‘pyhiä hetkiä’, jotka varmasti jatkossa tulevat ohjaamaan ajatteluani. Tekstin yksityiskohtainen käsittely pakottaa ottamaan tosissaan koko tekstin, kaikki sanat. Tulipahan luettua kerralla koko evankeliumikin, valitsemamme tekstin ja sen herättämien kysymysten näkökulmasta.

Työparini valitsi käsiteltäväksi tekstiksi Joh 14:15-21, jossa Jeesus lupaa Pyhän Hengen ja valmistaa opetuslapsiaan poismenoonsa, ja takaisin paluuseensa. Käänsin tekstin kreikasta suomeksi omalla tavallani, ja luin muutamia kommentaareja näistä jakeista, liitin asian omaan sovellutukseeni (josta ei tässä enempää). Aika hedelmällistä oli pohtia asiaa Jeesuksen jäähyväispuheen näkökulmasta. Mitä merkitsi Johannekselle, että Isä ja Poika olivat yhtä, yhtä tahtoa, ja toisaalta se että Jeesus aina teki Isän tahdon ja Isän tekoja, ei omiaan?

Johanneksen evankeliumissa nähtiin myöhemmin kristologiaa, jossa Isä, Poika (ja Pyhä Henki) ovat ikuisesti olemuksellisesti tasavertaisia. Toisaalta siellä on kohtia, joissa Jeesus sanoo esim. että Isä on suurempi kuin hän (14:28). Tähän areiolaiset tarttuivat osoittaakseen, että Jeesus ei voi olla Jumala, vaan Jumalaa vähäisempi, pienempi hierarkiassa alhaisempi henkilö, olemuksellisesti ja ikuisesti, ei vain pelastushistorian ajan.

Johanneksella tämä kahtiajakoisuus on erittäin selvä. Toisaalta Jeesus on Jumala, ikuisesti ollut Jumala, yhtä Isän kanssa ja toisaalta inkarnoitunut Jumala, joka tekee Isän tahdon, noudattaa tämän käskyjä. Ja jättää tässä esimerkin opetuslapsilleen. Samalla tavalla heidän tuli tehdä Jeesuksen tahto. Käskyjen noudattaminen seurasi väistämättä rakkaudesta. Opetuslapset olivat oppineet tuntemaan ja rakastamaan (?) Jeesusta, siksi he noudattaisivat Jeesuksen käskyjä, joista suurin oli toinen toisensa rakastaminen – jopa niin kuin Jeesus oli heitä rakastanut, kuolemaan asti. Tämä on vaativampi käsky kuin vain rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään!

Jeesus ikään kuin kutsui opetuslapset kolmiyhteisen jumalan rakkaudelliseen vastavuoroiseen yhteyteen. Jeesus itse oli tie siihen yhteyteen. Mutta millainen sitten on kolmiyhteisen Jumalan sisäinen elämä? Sillä miten näemme Isän, Pojan ja Pyhän Hengen yhteyden on merkitystä sille, miten ymmärrämme ihmisten väliset suhteet, ja mihin niissä pyrimme. Olemmehan Jumalan kuvia. Tätä pohdin myös työssäni. Siitä varmaan lisää tuonnempana.

Todettakoon tässä nyt ihan julkisesti ja virallisesti, että eksegeettinen analyysi oli mahdollista tehdä tekemättä mitään arveluttavia kompromisseja. Kommentaareista jätin huomiotta triviaalit ja mielestäni asiaan kuulumattomat sivuseikat, ja tämä vapaus opiskelijalle sallitaan. Kirjoissa oli paljon myös mielenkiintoisia ja hyviä huomioita, jotka antoivat hyvällä tavalla ajateltavaa. Aika vapaasti tosin päädyin kirjoittamaan ‘omaa kommentaaria’.

Yksin Raamattu = yksin Kristus?

Reformaation teologian luennolla, samoin kuin eksegeettisen analyysin luennolla, jossa keskustelimme Raamattunäkemyksistämme, tuli esille taas mitä luterilaisuus aitoperäisesti asiasta ajattelee.

Sola Scriptura on oikeastaan aika huono termi kuvaamaan Lutherin ajatuksia Raamatusta. Hänelle paremmin sopiva kuvaus olisi ollut ‘yksin Kristus’. Lutherin sanoin: “Mikä ei opeta Kristusta, se ei vielä ole apostolista, vaikka sitä opettaisi itse Pyhä Pietari tai Paavali. Mkä taas saarnaa Kristusta, se olisi apostolista, vaikka sitä saarnaisi itse Juudas, Hannas, Pilatus tai Herodes”. Lutherhan olisi ollut valmis heittämään useita kirjoja Raamatusta ulos, koska ne eivät hänen mielestään ‘opettaneet Kristusta’.

Vasta 1600-luvulla sitten kehitettiin sanainspiraatio-oppi. Sen hedelmää taitaa olla perinne, että on hyväksyttyä irrottaa yksittäisiä lauseita vaikkapa Paavalin kirjeistä, kytkeä aivotoiminta pois päältä, jättää huomiotta tekstin konteksti, ja Kristus tietenkin myös, ja hokea lausetta Jumalan sanana.
Eksegettisen analyysin luennolla saimme kopiot piispojen kannanotosta vuodelta 1972 otsikolla ‘kaksitoista teesiä Raamatusta’. Siinä on teesi 11: Raamatun tieteellisestä tutkimuksesta:

‘Raamatun ohjeellinen ilmoitusarvo ja tieteellinen tutkiminen eivät sulje pois toisiaan. Luterilaisen raamattuperiaate päinvastoin velvoittavat tutkimukseen, joka tieteen parhain mahdollisin menetelmin selvittää Raamatun kirjojen ja kohtien alkuperäisen sisällyksen. Eksegeettinen tutkimus on sekä oikeutettu että välttämätön, jos tahdotaan tehdä oikeutta Raamatun kirjoittajille.

Raamatuun voidaan tutkimuksessa suhtautua ainakin kolmella tavalla. Jos tutkija kiistää tai jättää avoimeksi Raamatun jumalallisen alkuperän ja ohjeellisen merkityksen, hän lähestyy sitä kuin mitä hyvänsä antiikin kirjallisuuden tuotetta. Koeteltuja tieteellisiä menetelmiä noudattaessa voidaan tällöin saavuttaa hyviä tuloksia yksityiskohdissa. Tällainen tutkimus ei kuitenkaan ole riittävä kirkolle, joka Raamatussa etsii sanomaa ja ohjeita. Toinen vaihtoehto on, että Raamatun ehdotonta totuusarvoa ja jumalallista alkuperää tähdennetään siten, että vapaalle eksegeettiselle tutkimukselle ei anneta mahdollisuutta. Tällainen näkemys Raamatusta, joka myöntää VT ja UT:n jumalallisen luonteen, mutta kieltää niiden inhimillisen luonteen, ei tee Raamatulle oikeutta. Jos näet ilman muuta, perehtymättä Raamatun teksteihin, samaistetaan valmiit dogmit Raamatun sisällyksen kanssa, Raamatun tehtäväksi jää tietyn uskonopin oikeaksi todistaminen. Sen sijaan se raamatuntutkimus, joka tunnustaa Raamatun jumalallisen arvon ja niin hyvin kuin mahdollista ottaa selko Raamatun kirjojen alkuperästä, so. historiallisesta sisälyksestä ja tarkoituksesta, vastaa parhaiten luterilaisen kirkon perinteitä ja tarpeita. Raamattuunkin on syytä soveltaa tunnettu kristologinen kaksiluonto-oppi. Niin kuin Jeesuksella, Sanalla, on kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen luontonsa.

Eksegeettisellä – niin kuin kaikella inhimillisellä – tutkimuksella on rajoituksensa. Tutkijat ovat usein paisuttaneet tekemiään havaintoja ja tehneet vääriä yleistyksiä, jotka eivät pidäkään paikkaansa. Eksegeettisen tutkimuksen sitoutuminen johonkin koulukuntaan ja sen edellytyksenä olevaan filosofiaan on niin ikään johtanut yksipuolisuuksiin. Tutkimus kuitenkin yleensä itse korjaa virheensä. Raamatuntutkimus on arka teologinen tieteenala, koska sen tulokset usein tulkitaan poikkeamiksi itse Raamatusta, vaikka todellisuudessa on voitukin poiketa vain aikaisemmista tulkinnoista. Raamatun tutkimus ei tule milloinkaan valmiiksi. ‘

Näin siis Martti Simojoki, Eero Lehtinen, Osmo Alaja, Olavi Kares, Aarre Lauha, Hannes Leinonen, Erkki Kansanaho ja John Vikström pääsiäisenä 1972 Aimo T. Nikolaisen tekstipohjan mukaan.

Onko naisille Kristusta? Ja eksegeettis-systemaattista totuutta.

Olipahan taas päivä teologisessa… eksegeettisen analyysin ryhmä kokoontui aamuvarhain. Ryhmänvetäjä, Nina, on kiitettävästi ottanut tehtäväkseen selittää meille epäuskoisille, miksi eksegetiikka on fiksua ja miten se toimii. Ensi kerralla sitten jokainen saa jopa sananvuoron kertoakseen omista Raamattunäkemyksistään ja ryhmän vetäjä lupasi kertoa omistaan. Hän ottaa opiskelijoiden palautteen tosissaan. Ja selittikin asioita ymmärrettävästi.

Tänään oli vieraana myös Kaisa-Maria Pihlava, joka teki eksegetiikan laudaturiksi arvostetun gradunsa naisista ensimmäisten seurakuntien johtajina. Hän kritisoi feminististä teologiaa siitä, että siinä on taipumus uskotella, että ajan kulttuuri oli niin kovin ääripatriarkaalinen. Kristinuskon kuvitellaan sitten siihen nähden parantaneen naisten asemaa. Hänen johtopäätöksensä oli, että leskinaisilla ja yksinäisillä rikkaammilla naisilla oli mahdollisuus hallita omaisuutta, omistaa talonsa ja toimia näin ilman miestäkin käytännössä perhekunnan päänä — siis orjien, palvelijoiden ja koko sen ‘julkisyhteisön’ joka perhekunnan muurien sisällä asui. Lyydia ja muut UT:n mainitsemat naiset, joiden kodeissa seurakuntien mainitaan kokoontuvan ovat hänen mukaansa näitä naisia, rikkaita tai kohtalaisen rikkaita naisia, joiden varallisuutta alkuaikojen kirkolla ei ollut vara käännyttää pois. He ovat siis UT:ssa lähinnä rahojensa takia, koska he olivat ‘talojen’ ja ‘yritysten’ omistajia. Feministiteologia väittäessään muuta on siis harhassa. Haastoin häntä hiukan viittaamalla sosiologimiehen ja muiden tutkimuksiin, jotka viittaavat siihen, että kristittyjen parissa esim. tyttölapsia ei tapettu kuten muuten oli tapana. Tätä hän ei kieltänyt, mutta ei ilmeisesti nähnyt yhteyttä tästä siihen että kristinusko olisi ollut tasa-arvoistava voima. Ei silti, varmasti hän on monella tapaa oikeassa. Siinä kuin tuo aiemmin siteeraamani feministiteologinen kirjakin. Kirkon arvostetuimmat miehet ovat pitäneet aina naisia toisarvoisina. Naisille ei ole Kristusta?

Jumalan voima on mahdoton olio tutkimuksessa, ja kun aineistoja lukee niin kieltämättä aika vaikea on olla kyynistymättä. Kyllä itsekin kamppailin aika massiivisesti teeman kanssa syksyllä 2006 kun kirjoitin kirkkohistorian esseetä teemasta ‘Paransiko kristinusko naisten asemaa ensimmäisellä vuosisadalla?’. Osin samoihin Kaisa-Maria Pihlavankin lähteisiin perustuen sitten päädyin sanomaan että kyllä. Jonkin asteinen uskon kamppailu se kyllä oli.

Tyypilliseen eksegeettiseen tapaan voin kuvitella halujeni mukaan sellaisen historian kuin haluan. Lähdemateriaalit antavat monenmoisille hypoteeseille (=totuuksille) tilaa, koska ovat riittävän puutteellisia. Teologinen tutkimus onkin parhaimmillaan luovaa, satutätinä tai -setänä toimimista? Ilmeisesti se on sitä ihan avoimesti. Oma ongelmani on, että olen etsinyt jotain ‘objektiivista’ perustelua näiden teorioiden sisäiselle logiikalle. Tämä ‘tiede’ toimii vain eri pelisäännöillä kuin taloustiede, jota paremmin tunnen. Miten säilyttää ja varjella riittävän isoa uskoa, jota kertomukset pysyvät ‘Kristuskeskeisinä’ vai onko se edes toivottavaa?