Paavalin etiikka ja kirkon etiikka

Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä nousee esiin kysymyksiä, jotka tyypillisesti kategorisoidaan eettisiksi kysymyksiksi, kuten  seksuaalietiikka (1 Kor 5:1-5) ja avioliitto (1 Kor 7). Paavalille etiikka ja teologia olivat hyvin läheisesti tekemisissä keskenään. Näin siitäkin huolimatta, että kreikkalaisessa kulttuurissa eettisen opetuksen antoivat filosofit, kun taas varsinainen uskonnon harjoittaminen oli etiikasta riippumatonta. Paavali oli jo juutalaisen taustansakin vuoksi huomattavasti tiukempi seksuaalieettisissä näkemyksissään kuin korinttilaiset, jotka ylittivät jopa pakanakulttuurin rajat suvaitessaan esimerkiksi sitä, että eräs seurakuntalainen eli äitipuolensa kanssa haureellisesti (1 Kor 5:1).

Paavalille olisi ollut epäilemättä vieras nykykirkossamme ilmeisesti yleinen ajatus siitä, että etiikka voisi olla erillään teologiasta. Havaihduin luterilaisen kirkon käytäntöihin tässä suhteessa lestadiolaisuudesta käytävän keskustelun yhteydessä keväällä. Silloin arkkipiispa Paarma sanoi, että kirkon lestadiolainen liike määrittelee itse opetuksensa elämäntapa- ja eettisissä kysymyksissä. Piispa Samuel Salmi puolestaan kirjoitti Helsingin Sanomissa 3.3.2009, että `luterilaisuudessa korostetaan ihmisten ja yhteisöjen oikeutta itse määritellä suhteensa seksuaalieettisiin kysymyksiin.’ (katso Kotimaa-lehdessä aikoinaan julkaistu kirjoitukseemme). Paavali olisi tuskin ilahtunut myöskään teologisen tiedekunnan tavasta irrottaa etiikka dogmatiikasta, niin että etiikka ei tarvitse dogmatiikkaa, eikä dogmatiikka etiikkaa.

Mitä etiikka sitten merkitsi Paavalille teologisesti? Luennolla Paavalin etiikka tiivistettiin sanoin ’tule siksi mitä jo olet’. Paavalin ajattelun taustalla näyttää olevan näkemys, että kerran Kristukseen kastetulla ja uskovalla on katoamaton lahja. Niin olisi myös tämän haureellisesti elävän miehen tapauksessa (vrt. 1 Kor 3:15). Pelastuminen ei kuitenkaan ollut yhteensopivaa epäpuhtaan, siveettömän, elämäntavan kanssa. Siksi Paavali kehottaa korinttilaisia erottamaan miehen keskuudestaan, luovuttamaan Saatanalle, jotta hänen ’lihansa’ tuhoutuisi, niin että hänen henkensä pelastuisi (1 Kor.5). Paavalille oikea elämäntapa on nähtävissä jo VT:ssa. Siinä mielessä laki, VT:n säädökset ja sen etiikka, ovat yhä voimassa, vaikka rituaalisäännöt eivät enää pädekään. VT:ssa on selkeä sääntö siitä, että temppeliin ei saa tulla mitään saastaista. Siellä kielletään myös yhtyminen isän muihin vaimoihin (2 Ms 18:8). Pahan poistamiseksi tuomio toteutettiin ’leirin ulkopuolella’. Tämä pätee myös kristilliseen seurakuntaan. Paavali kehottaa korinttilaisia puhdistamaan talonsa hapantaikinasta, ja elämään vilpittömyydessä ja totuudessa, sillä Kristus on jo teurastettu. Korinttilaisten pöyhkeily siitä, että he elivät ’Hengessä’, kun he samalla jatkoivat haureellista tai epäeettistä elämäntapaansa, osoitti heidän ajattelunsa harhaisuuden. Nimenomaan seurakunnan, pyhien yhteisön, oli poistettava paha keskuudestaan. Entä vapaus Kristuksessa? Vaikka Paavali esimerkiksi galatalaisille puhui painokkaasti vapaudesta Kristuksessa lakihenkisyyttä vastaan, korinttilaiskirjeessä ei ole mitään negatiivista laista. Korinttilaisia ei ollut tarpeen varoittaa laista, sillä he eivät olleet lakihenkisiä, vaan he mieluumminkin toteuttivat vapauttaan ’Kristuksessa’ sillä seurauksella, että Jumalan lakia rikottiin. Siksi Paavali kirjoittaa korinttilaisille ja galatalaisille niin eri tavoin.

Aloitetaan uudelleen – Paavalin etiikasta

Pitkän tauon jälkeen tuntuu olevan aikamoinen kynnys aloittaa kirjoittamista uudelleen täällä virtuaalitodellisuudessa. Miten voi lukea vanhoja pohdintojaan enää vuoden päästä? Sitä paitsi kaikki muutkin voivat niitä lukea, ja käyttää sanomaani ties mihin tarkoituksiin. Joskus tuntuu, että jo kuukaudessa asiat asettuvat erilaiseen perspektiiviin itsellekin. Ehkä sanansa asettaisi myöhemmin hiukan toisin. Mutta toisaalta, joskus blogi arkistosta voi löytää sen muuten kadonneen ajatuksensa, linkin, uutisen tai lähteen. Täällä tekstit ovat myös päivättyjä, ja helppoja löytää. Muutamia uusia ystäviäkin olen löytänyt. Joten ken hulluuden on aloittanut, niin jatkakoon.

Istun parhaillaan sen verran mielenkiintoisella kurssilla Korinttilaiskirjeistä, että ajattelen postata tänne jatkossa luentopäiväkirjani osasia ja pohdintoja, sitä mukaan kun kurssi etenee. Katsotaan miten käy.  Aloitan Paavalin etiikasta, koska sitä käsittelemme parhaillaan. Onko Paavalin etiikalla jotain tekemistä luterilaisen kirkkomme etiikan kanssa? Pitäisikö sillä olla?

Ajatuksia armosta

Armo on määritelmänsä mukaan ilmainen ja ansaitsematon suosio tai palvelus.

Armosta puhuttaessa puhutaan vähintään kahdesta osapuolesta.

Ihminen voi kyllä niinsanotusti armahtaa itseään – sulkemalla aamulla herätyskellon ja jatkamalla uniaan, antamalla itselleen luvan syödä suklaata herkkulakon aikana yms. -, mutta tällöin on kyse armosta vain näennäisesti. Oikeaan armoon liittyy armahtaja ja armahdettu.

Armahtajalla on oikeus ja valta armahtaa, oikeus ja valta antaa armoa enemmän tai vähemmän kenelle tahtoo. Armahdettu on itse kykenemätön saavuttamaan sitä “suosiota”, jonka armahtajan päätös saa aikaan, tai pääsemään siihen tilanteeseen, johon armahtajan palvelus johtaa. Siten armon käsitteeseen liittyy myös riippuvuuden käsite: armahdettu on riippuvainen armahtajasta.

Nyt on helppo huomata, että vain yhdestä ihmisestä puhuttaessa “armo” on armoa vain kuvainnollisesti, ei sisällöllisesti: armahtaessaan itseään ihminen ennemminkin antaa itselleen anteeksi, lipsuu periaatteistaan, muuttaa suunnitelmiaan yms. Hän voisi aivan yhtä hyvin suorittaa samat asiat puhumatta armosta mitään. Oikeaan armoon liityy käsitys omista rajoista, omasta kyvyttömyydestä saavuttaa kaikkea sitä mikä on hyvää ja toivottavaa. Ja samalla siihen liittyy käsitys toisen osapuolen mahdollisuudesta ylittää nämä rajat.

Armollisuus on siis oman vallan käyttöä toisen parhaaksi. Armo on apua. Lisäksi se on ilmaista. Ilmainen apu kertoo hyväsydämisyydestä, huolenpidosta, välittämisestä – jopa rakkaudesta. Se, että armahtajalla on paitsi valta myös hyvä tahto, synnyttää luottamusta häntä kohtaan. Ilmaiseen apuun vastataan kiitollisuudella ja – etenkin nykyaikana – myös ihmettelyllä.

Usein armo liittyy esimerkiksi väärintekemiseen, rikokseen tai syntiin. Väärintekijä, rikollinen ja syntinen voidaan armahtaa. Nämä asiat ovat juuri niitä, jotka sitovat ihmistä hänen elämässään, kaventavat hänen vapauttaan ja mahdollisuuksiaan. Vankila sitoo ihmisen tiettyyn paikkaan, synti puolestaan itsekkyyteen, vääränlaiseen maailman- ja ihmiskuvaan jne.

Näin armo siis tuo esiin myös väärät teot, rikokset, synnit yms. Viimeistään siinä vaiheessa, kun ihminen armahdetaan, hän huomaa todella tarvinneensa ja tarvitsevansa armahdusta; hän huomaa pahan itsessään, ja sen kuinka paha kahlitsee häntä.

Vaikka armo toisaalta pyyhkii synnin pois, toisesta näkökulmasta se paremminkin nostaa synnin esiin. Armo vapauttaa ihmisen synnistä, joka kuitenkin pysyy ja korostuu edelleen ei-toivottavana ja -hyväksyttävänä.

Armo pelastaa ihmisen ja tuomitsee synnin. Armo saa aikaan sen, että synti kuolee vähä vähältä pois.

Suurin armahtaja on Jumala.

Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen ja sanoivat: “Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa. Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tälläiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?” He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä. Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: “Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.” Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan. Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä. Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen. Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: “Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?” “Ei, herra”, nainen vastasi. Jeesus sanoi: “En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.” (Joh. 8:3-11)

Ei oikeutta ilman rakkautta?

Kenen joukoissa seisot? Ei ole rakkautta ilman oikeutta. Ei oikeutta ilman taistelua.
Ei taistelua ilman yhteistä rintamaa.

Näin lauloivat 1960-luvun radikaalit pyrkiessään parempaan yhteiskuntaan – taistelemalla. Myös moderni liberalistis-individualistinen ajattelu korostaa oikeudenmukaisuutta nimenomaan sosiaalisten ja poliittisten instituutioiden ominaisuutena enemmän kuin yksilön ominaisuutena tai hänen hyveenään.

Laulussa oikeudenmukaisuus tai oikeus on edellytys rakkaudelle. Sirkku Hellsten (kirjassaan ‘oikeutta ilman kohtuutta – modernin oikeudenmukaisuuskäsityksen kritiikkiä’, Gaudeamus: 1996) argumentoi päinvastoin, että oikeudenmukaisuutta ei voi toteuttaa ulkoapäin, vaan se lähtee yksilöiden henkilökohtaisesta moraalista, siitä miten yksilöt kohtelevat toisia. Tämä ajatus on vieras modernille oikeudenmukaisuusajattelulle, jossa oikeudenmukaisuus ajatellaan yleensä yhteiskuntasopimuksena. Sen ulkopuolelle halutaan jättää sellaiset asiat kuin rakkaus, hyväntahtoisuus, kumppanuus tai tunteet. Näiden ei haluta vaikuttavan yhteiskuntasopimuksen solmimiseen.

Koska oikeudenmukaisuus määritellään yleensä instituutioiden ominaisuutena, ei voida tai haluta arvottaa eri yksilöiden käsityksiä hyvästä. Myös valtion on oltava moraalin ja hyvän elämän suhteen puolueeton. Tämä johtaa Hellstenin mukaan siihen että moraalisista näkemyksistä ei voida yhteiskunnassa avoimesti keskustella. Politiikassa yhteisten asioiden hoito on vaikeaa kun samalla pidetään kiinni siitä että, jossa jokainen valitsee omat arvonsa valtion siihen puuttumatta. Tällöin tulee oikeutetuksi että kansanedustajatkin ajavat vain omia etujaan. Onhan jokaisella omanlaisensa hyvän elämän tai hyvinvoinnin käsite. Koska mitään yhteistä määritelmää ei ole, on Hellstenin mukaan luontevaa että materiaaliset arvo korostuvat. Kuitenkin tasa-arvon toteuttaminen materiaalisen tasajaon kautta on ongelmallista. Yleensä ajatellaankin että tasa-arvo ei merkitse tasajakoa, vaan yksilölliset erot tulee huomioida. Kykyjen, taitojen, taipumusten tai työpanoksen ajatellaan olevan sellaisia eroja jotka oikeuttavat erilaisen kohtelun tai erilaiset ansiot. Esimerkiksi Rawls hyvinvointiliberalistina näkee yksilöiden kyvyt yhteiskunnan yhteisenä omaisuutena, jolloin esimerkiksi verotus on oikeudenmukaista.

Helsten tekee mielenkiintoisen huomion siitä, miten liberalistinen oikeudenmukaisuusnäkemys – ja käsitys tasa-arvosta – oikeuttaa olemassa olevat valtarakenteet sen sijaan, että se antaisi välineitä vallitsevien epäkohtien korjaamiseksi. Ajatus on, että ’Ihmiset samalla kertaa sekä ovat että eivät ole tasa-arvoisia’. Ihmiset nähdään luonnostaan tasa-arvoisina, vaikka todellisuudessa heitä ei niin kohdellakaan. Hellsten toteaa, että jos ihmisiä todellisuudessa kohdellaan eriarvoisina, niin silloin he myös käytännössä ovat eriarvoisia eivätkä tasa-arvoisia. Vahva käsitys ihmisen luonnollisesta tasa-arvosta ja moraalisesta autonomiasta ylläpitää illuusiota yksilön omasta tahdosta silloinkin, kun yksilö on todellisuudessa alistettu yhteisönsä ja valtaapitävien tahdon toteuttajaksi. Liberalistisen teorian oletus tasa-arvosta ei auta näin ollen epäkohtien korjaamisessa vaan mieluummin ylläpitää ja oikeuttaa valtarakenteen.

Tasa-arvo pitäisi Hellstenin mukaan nähdä tavoiteltavana arvona jota tulisi toteuttaa ihmisten välisissä suhteissa, mieluummin kuin luonnollisena tosiasiana. Näin henkilökohtaisen moraali tulee välttämättömäksi, jotta oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo voisi toteutua. Siinä keskeistä on, että jokainen pyrkisi kohtelemaan kaikkia ihmisiä yhtä arvokkaana riippumatta esim. heidän sosiaalisesta asemastaan. Ehkä Hellstenin ajatuksen voisi omin sanoin tiivistää siihen että ei ole oikeutta ilman rakkautta.

Yllä oleva teksti on osa etiikan ryhmän yksilötyötäni.

Filosofit tarvitsivat Jumalaa

Monille filosofeille Jumala oli välttämätön, jotta teoriat pysyivät koossa.