Rituaalit paikallaan

Pohdintani rituaaleista jatkuu. Löysin Facebookista vanhan tuttuni eräältä keskustelufoorumilta Darrell Pursifulin. Hän on teologian tohtori, professori ja kustannustoimittaja ja on tutkinut varhaiskirkon rituaaleja. Hän suhtautuu niihin hyvinkin arvostavasti, siis kristillisiin rituaaleihin.   Olen käynyt hänen kanssaan viimeisten blogitekstieni jälkeen kirjeenvaihtoa. Kopioin alle hänen luvallaan hänen minulle kirjoittamansa sähköpostin, jossa on mielestäni varsin viisasta asiaa.  Jos teema kiinnostaa, lisää voi lukea hänen blogistaan alkaen 28.5.09 tekstistä, jossa hän neljässä osassa pohtii Heprealaiskirjeen kirjoittajan suhdetta rituaaleihin. Ovat antaneet minulle pohtimista päivittäin.

eli Darrell kirjoittaa:

I agree completely that even “good” rituals (dogmatically correct, emotionally satisfying, etc.) can have bad outcomes. That is one reason Jesus had so much to say about the Pharisees! There are basically two forms of religious legalism we have to contend against in the realm of ritual:

(1) ritualism, which says the externals of the ritual have to be done just right for it to have a positive effect, and therefore obsesses over the tiniest details while missing the point of the whole (in English, we say, “missing the forest for the trees”), and

(2) formalism, which goes through the motions of the ritual with little or no thought for its significance.

I would simply suggest that we’re going to have rituals, no matter how hard we try not to! As you said, in your small group Bible study you found the need for a certain degree of orderliness or interpersonal agreement about how to pray. Something like that is to be expected when people try to organize their time together, no matter how close, loving, or equality-minded they are.

So, since we’re stuck with being ritualists (we are human, after all), let’s make sure we’ve come up with some good rituals! Let’s make sure our rituals encourage group participation, that our ritual leaders see themselves as facilitators of the worshiping community, not “professionals” who do something “for” us that we can’t do for ourselves, that our ritual spaces foster a sense of belonging and hospitality, etc. And let’s make sure we critique and challenge these rituals from time to time and teach people to avoid the dangers of ritualism and formalism.

I think I might post something from my dissertation on my blog later today that deals with these issues.

Otteita käytännöllisen teologian luentomuistiinpanoista

Paavalin kehoituksesta rukoilla lakkaamatta

• tuli rukoushetkijärjestelmän. Alettiin toistaa toistamista päästyään tiettyjä lauseita. (Benediktiiniläinen rukousjärjestelmä 540-luvulta).

Opetuslasten elämäntapaevankelioinnista

• tuli jumalanpalveluksia ja kirkollisia toimituksia, joilla siirretään perinnettä tuleville sukupolville

Uudenlaisesta lähimmäisyyden tulkinnasta, joka haastoi siirtymään vain oman kansan rakastamisesta vihollisen rakastamiseen ja lähimmäisestä huolehtimiseen,

• siirryttiin 3-portaiseen diakonaattiin ja laitosdiakoniaan

‘Pietari oli kalamies eli kaikki alkoi erikoistumattomien ihmisten toimintana: välittämisenä, kuunteluna, jakamisena’ (siteeraus prof. Kotilan muistiinpanoista)

• tuli sielunhoito: rippi-isät, sielunhoidollinen julistus yksittäisille ihmisille, pastoraalipsykologia, sielunhoidon ammatillistuminen ja psykologisoituminen ja lopuksi hengellinen ohjaus.

Pitäisikö tälle tehdä jotain? Kyllä minusta. Miten? Mietin historiaa.. Aikansa vallankumoukselliset kuten Paavali tai Luther eivät eristäytyneet vallitsevasta uskonnosta, perustaneet uutta temppeliä, vaan he muuttivat entisten systeemien sisältöjä kristillisiksi. Paavali antoi Aristoteleen perhekoodille kristillisen merkityksen. Paavali kertoi ateenalaisille, että heidän ‘tuntematon Jumalansa’ on se oikea. Muinaiset kristityt muuttivat pakanalliset paikat kristillisiksi kirkoiksi, antoivat pakanallisille juhlille kristillisen sisällön.

Tämän päivän luterilainen kirkkomme linkittää uskonsisällöt nuorten elämään tavalla, joka mitä ilmeisemmin toimii – laadusta tinkimättä. Mitä enemmän mietin ja kuulin luennolla rippikouluista sitä vaikuttuneempi olin siitä mitä ev.lut. kirkkomme tekee. Katso: ‘Rippikoulusuunnitelma 2001′. Onhan tässä pohjaa mille rakentaa, jos olisi paikka missä nuoret voisivat jatkaa seurakuntaelämää samassa hengessä.

Ei-vahingollista nuorisotyötä?

Tänään käyt.teol. luennolla oli kirkkohallituksesta tyyppi kertomassa rippikoulusta. Hän mainitsi, että järjestöjen ja herätysliikkeiden rippikoulut ovat lisänneet suosiotaan. Jos esim. joillekin vain mies voi opettaa, niin heillä on omia rippikouluja. Sitten siirryttiin erityisryhmien, maahanmuuttajien jne erityisrippikouluihin.

Kysyin tämän jälkeen jotenkin näin: ‘Mikä on käsityksesi siitä, kuinka nämä järjestöjen ja herätysliikkeiden rippikoulut suhtautuvat tavallisiin rippikouluihin? Ovatko lapset tai vanhemmat enemmän uskossa, ja heijastuuko se sisältöihin? Kuinka suuri osa näistä ‘erityisrippikouluista’ sisältää lähtökohdissaan tämän naisia alistavan opetuksen. Varmaan hyvin pieni osa?’

Hän vastasi jotenkin näin: ‘Kyllä pieni osa. Mutta mikä sitten on alistavaa? He ovat vain raamattu-uskollisia.’

Myöhemmin eräs nainen yleisöstä jatkoi jollain muulla asialla, mutta palasi teemaan sanoen, että ei voi olla kommentoimatta, että kyse ei ole raamattu-uskollisuudesta vaan Raamatun tulkinnasta.

Enpä älynnyt siinä hetkessä kysyä kirkkohallituksen mieheltä, että eikö kirkkohallitus ole raamattu-uskollinen!

Rippikoulut tuntuvat toimivan tosi hyvin itseasiassa. Usko, elämä ja rukous – konsepti vaikuttaa ihan hyvältä. Ja se että laittavat nuoret pitämään oppimispäiväkirjaa. Monasti vielä sitten ohjaajat/papit kommentoivat päivittäin mitä nuoret päiväkirjoissaan sanovat oppineensa. Kuulemma käytös kaveripiirissä ja se mikä näkyy päiväkirjoissa on kaksi ihan eri asiaa.

Eräs körttinuori kommentoi luennolla myös, että nuoria tulee herätysliikkeiden leireille ihan sen takia, että haluavat eroon kaveripiiristä. Esim. Aholansaaren rippikouluissa on siis paljon ei-körttejä!

Lasten kastamisesta

Ainakin vielä 1950-luvulla kuulemma kastettiin syntyneet lapset kerralla jumalanpalveluksen yhteydessä (vai oliko erillinen tilaisuus?). Lasten kastaminen ei ollut yksityisjuhla vaan lapsi otettiin ihan kirjaimellisesti seurakunnan yhteyteen. Tämän opin viime viikolla käytännöllisen teologian luennolla. Professori Kotila tuntui pitävän ajatusta lasten kastamisesta jumalanpalveluksena myös hyvänä.

Verkostossa muutama viikko sitten kastettiin lapsi jumalanpalveluksessa, oikein vielä upotuskasteella, ja minusta se oli todella iloinen ja liikuttava tapahtuma.
Siinä tuli kasteopetukset seurakunnalle samalla.

Emmekö voisikin tehostaa pappien työtä niin että kasteita kotona suoritettaisiin vain markkinahintaan, 100 euroa tunti + kahvi + ruoka. Näitä liturgioita voisivat toimittaa yksityistetyt papit tai ns. ‘leipäpapit’. Asiakas voisi tilata pappiskuvastosta juhlien väriin sopivan papin (jollaista kuulemma joku oikeasti halusi).

Muutoin ‘julkisvaroin’ papit kastaisivat lapsia jumalanpalvelusten yhteydessä, ja käyttäisivät vapautuneet voimavarat esim. maallikkoaktiivisuuden tukemiseen.

Käytännöllistäkö liturgiaa

Istun käytännöllisen teologian perusopintojen kurssilla. Ja jostain syystä osaa olla varsin vaikeasti sulatettavaa asiaa. En oikein tiedä miksi. Tuntuu, että jumalanpalveluksessa liturgiat ovat ainoa tärkeä asia. Kristus on liturgioissa – niin kai se lähinnä on tulkittavissa.

Maallikkoja ei vielä ole mainittukaan. Jumalanpalvelus on pappiskeskeistä puuhaa. Jumalanpalveluksen kriisistäkin puhuttiin, mutta ei ollut siinäkään yhteydessä mainintaa maallikkojen roolista. Katsoimme luennolla filmiä näytellystä jumalanpalveluksesta 1500-luvun Ruotsista. Liturgiat latinaa ja saarna ruotsiksi. Yllättävän vähän ovat muodot muuttuneet ajalta ennen Lutheria.

Mitä näistä liturgioista oikein pitäisi ajatella? Onko Kristus enemmän liturgiassa kuin kristityissä? Olisi kiva kuulla kokeneempien ajatuksia. Itselleni koko asia lähinnä lisää entisestään harmaiden hiusten määrää.

Viestinnän kurssilla oli puhetta siitäkin, kuinka vaatteilla viestitään valta-asemaa.
Ehkä toistaiseksi mielenkiintoisin fakta käytännöllisen teologian luennolla on ollut se, että pappien liturgiset vaatteet periytyvät suoraan – vähän koristeilla lisättynä – entisaikojen roomalaismiehen arkivaatteista. Ennen ne olivat ‘pappienkin’ vaatteet, mutta vähitellen muoti muuttui – paitsi alttarin sisäpuolella.