Minäkö eksegeetti sittenkin?

Tässä blogissa olen matkan myötä ihmetellyt eksegetiikan ja systemaattisen teologian suhdetta uskoon teologisessa tiedekunnassa ja omaa suhdettani siihen. Palautteena aineseminaarityöhöni 1 Kor 11:3-16:sta sain kuulla, että teen eksegeesiä aidoimmillaan, samaan aikaan kun opiskelijakollegat kyseenalaistivat joukolla työni sanoen että ‘kuvittelen asioita luovasti’, jää epäselväksi mikä on tutkijoiden ‘faktaa’ ja minun omaani jne jne! Epäilin, että proffakin olisi samoilla linjoilla, mutta ei. Työni kelpasi.

Vaikka uskon että Paavali on kirjoittanut kaikki kirjeet jotka väittää kirjoittaneensa, vaikka perustelen asioita Korinttolaiskirjeessä asioilla jotka tulevat vasta Johanneksen evankeliumissa, joka ei voinut olla Paavalilla käytössä, vaikka valtaosa lähteistäni oli omasta kirjahyllystäni, eikä teol. tdk:n kirjastosta jne. Luulin että rikoin monta sääntöä, ja kaiken lisäksi vielä ‘kuvittelin’ sen mitä Paavali tarkoitti.

Aineseminaari on systemaattisen teologian ja eksegetiikan yhteinen, ja olen aitoperäinen eksegeetti. Syykin annettiin: Otan Raamatun tekstin vakavasti. Siis tekstin itsessään.

Niinpä otan. Ja se on hyvä asia eksegetiikassa! Kaikesta huolimatta yhä haikailen systemaattisen teologian perään, oppiin kun haluan päästä käsiksi. Mutta olen todella ilahtunut. Teol. tdk yllätti jälleen. Ties vaikka alkaisin vielä uskoa tieteeseenkin uudelleen. heh.

Teologin julkinen totuus

Systemaattinen teologia tai sen osa-alue dogmatiikka käsittelee kristillisen opin kokonaisuutta. Kuitenkin tuntuu, että julkisesti siihen oppiin ei sovi uskoa. Moni, elleivät peräti kaikki heistä tee teologiaa ns. sisältä päin, selvästikin uskoen asiaansa – tavalla taikka toisella, mutta julkisesti siitä ei voi puhua totuutena. Erikoista. Onko uskominen häpeällistä, epätieteellistä, vai eikö Suomessa ole todellista uskon vapautta? Vai ajattelevatko ihmiset todella, että uskoni ja tieteeni voivat olla kaksi eri asiaa. No on pieniä ilahduttavia poikkeuksia. Joku jopa pyrkii erottamaan oman uskonsa ja opetuksensa sisällön, ja erottelee ne puheessaankin.

Jäin miettimään tuota Hannun viimeistä sydän-kirjoitusta. Onko niin että sydän on, mutta piilossa, vai turmeleeko ‘tiede’ sydämen, vai kasvaako sydän ahtaan tieteen kuvitteellisista rajoista vapauteen vanhemmalla iällä – voi olla todella niinkin. Todennäköisesti kaikkea tätä samaan aikaan. Mikään ei saa ihmisen ajattelua rajoittumaan niin kapeaksi kuin väitöskirjan tekeminen.

Jotenkin paradoksaalista on, että eksegeetikoille on ilmeisesti hyväksyttyä uskoa siihen mitä he tekevät, koska hehän käsittelevät historiallista totuutta. Jopa ylösnousemususko voi olla totta, koska se tarvittiin, jotta kristinusko voi levitä historiallisena faktana niinkin voimakkaasti. Tosin koska he kuvittelevat voivansa tehdä tutkimusta enemmän irrallaan kristillisen opin kokonaisuudesta kuin systemaatikot, ‘tieteellisellä uskomisella’ on tiukemmat rajansa. ‘Uskon’ pitää perustua heidän mielissään tarkoin rajattuun tekstin pätkään tai historiallisen tilanteen antamiin tulkintamahdollisuuksiin.

Luulen että nämä rajat ovat sekä systemaatikoilla että eksegeetikoilla paljon oman pään sisällä, onneksi tai vahingoksi. On mielenkiintoista osallistua systemaattis-eksegeettiselle luennolle ja seminaariin: Eksegetiikka haastaa systemaatikkoa ottamaan kantaa historiallisuuteen ja systemaattinen teologia taas haastaa eksegetiikka tarkastelemaan tulkintaa laajemmasta opillisesta näkökulmasta. Hirveän selväksi käy kuinka kovasti molemmat tarvitsisivat toisiaan. Onneksi tiedekunnassa näyttää nyt olevat useammallakin professorilla haluja siihen suuntaan. Kyse on aika isosta asiasta. Minusta on hyvin tärkeää, että kristinusko nähdään myös historiallisena totuutena, eikä esim. eksegetiikkaan turhautuneina siirrytä pelkästään johonkin narratiivikritiikkiin tai muihin vastaaviin kiertoteihin. Eksegetiikka historiallisena tutkimusalana taitaa olla jo vähän vaarassa! Se tarvitsisi systemaattista teologiaa omaan uskottavuuteensa. Ja dogmaatikoille jotka vaeltelevat jossain opillisissa sfääreissä olisi terveellistä tiputtautua Paavalin historiallisiin kenkiin tai Timoteuksen todelliseen tilanteeseen, tilanteisiin joiden yhteydessä ne kaanonin tekstit syntyivät. Miten muuten opit voisivat olla kiinni elämässä?

Tosin tässä aineseminaariaihetta pohtiessani, huomaa kyllä sen haasteellisuuden, että pitäisi tutkia teksti alkukielellä, miettiä mitä Paavali sanoin korinttolaiskirjeessä laajemmin, mikä oli Paavalin teologia kokonaisuudessaan, mikä oli historiallinen tilanne, miten kirkkoisät tekstiä tulkitsivat, miten myöhemmät sukupolvet, ja mikä on kysymyksen heijastus tässä päivässä, ja mitä siihen sitten itse sanon. Jos en olisi teemaani jo 12 vuotta tästä näkökulmasta pohtinut, niin voi olla että olisi vähän pallo hukassa tämän kokonaisuuden kanssa. Nyt palan innosta päästä tonkimaan asiaa kaikilta näiltä näkövinkkeleiltä. Ja päästä kirjoittamaan auki asiaa ‘tieteellisesti ja totuuteen uskoen’. Olen saanut proffalta hyviä lähdeviitteitä, ja itselleni aivan uusia. Esim. Veli-Matti Kärkkäinen (Fullerissa proffa) on helluntailainen, jonka opuksissa on todella häkellyttävän hienosti poimittu kristinuskon suunnista niiden helmet esille, jopa feministiteologiasta! Ekumeniikkaa?

Kun on 12 vuotta ‘tehnyt systemaattista teologiaa puun alla istuen’ ja vähän ympäriinsäkin kävellen Raamattujen ja osin taloustilastojen kanssa, on nyt vinkeätä kaivaa ‘tosi tieteentekijöiden’ ajatuksia aiheesta ja peilata omaa ajatteluaan niihin. Varmasti joutuvat omat mietteet haastetuiksi. Miksi ihmiset ajattelevat näin? Mistä tämä nousee? Saapas nähdä miten tässä käy..

Ihmettelyä – ihastelua

Tämä jakso on lukujärjestyksessäni aikalailla systemaattisen teologian täyttämää. Etiikkaa, systemaattisen teologian teemoja (4 eri opettajaa), pastoraalikirjeitä (2 eri opettajaa) ja aineseminaari, jossa siinäkin on 2 eri vetäjää. Ei voi kuin ihastella, miten laitos toimii yhteen keskustelua mahdollistaen. Ja erilaisia näkökulmia sietäen.

Laajemminkin erityisen vaikea minun on jotenkin uskoa todeksi sitä, miten rehellisesti ja suoraan professorit vastailevat kriittisiinkin kysymyksiin. Se on jotenkin todella hienoa. Kun kysyy itseään eniten askarruttavan kysymyksen ja saa siihen suoran ja rehellisen yhden naisen tai miehen vastauksen, ihmiseltä joka näitä teemoja on elämäntyönään tutkinut, niin kyllä oma ymmärrys kasvaa – silloinkin jos ei ehkä ole kaikista periaatteista yhtä mieltä! Yllättävän monille professoreille ei tunnu olevan vaikeata myös myöntää niitä asioita joista tietoa ei ole tai itsellä ei ole asiantuntemusta. Muutamat myös rohkenevat ilmoittaa omat näkemyksensä asioihin aika selvästi, eivätkä piiloudu ‘neutraalin tieteen’ taakse.

Ilahduttavaa on ollut huomata, että aitoon kysymykseen saa usein aidon ja hyvin valmiiksi ajatellun vastauksen – vastauksen jota ei koskaan olisi saanut, jos ei olisi kysynyt. Ja usein myös vastauksen joka laittaa itse miettimää asioita uudella tavalla ja joskus jopa laittaa maailmankuvankin hyvän muutoksen alle. Mitä pidempään tätä ‘kyselyä’ olen jatkanut, sitä enemmän alkaa arvostaa näitä tutkijoita, ja heidän oivalluksiaan asioista. Vähitellen helpottuu myös sen tunnistaminen milloin tutkija tai opettaja todella hahmottaa maailmaan kristinuskosta käsin ja milloin he ovat ulkopuolisia tarkkailijoita, tai vain käyttävät teologiaa keskustelun välineenä kuten eräs ilmoitti. Koska he niin harvoin suoraan sanovat ääneen ajattelunsa lähtökohtia tai arvopohjaansa (tiedeyliopisto!), niin tuntuu että aivan liian helposti tulee heittäneeksi ns lapsen pesuveden mukana. Näillä ihmisillä on sanottavaa enemmän kuin äkkiseltään vaikuttaa.

Istuin myös yhdellä luentosarjalla, jota ei opettanut teol. tdk:n oma opettaja, vaan erääseen herätysliikkeeseen sitoutunut tohtori. Kuinka ollakaan, tällä luennolla kävi vähän toisin. En saanut vaikeisiin kysymyksiini useimmiten vastauksia. Ne kierrettiin, jotenkin tyyliin: ‘ei mennä tähän. Minä puhun nyt vain nämä jutut, mitä olen valmistellut’. Usko yhdisti, mutta mukana tuli myös uskonnollisista yhteisöistä niin tuttu kriittisen ajattelun tai vaikeiden kysymysten avoimen käsittelyn välttäminen. Tilalle tarjottiin valmiiksi pureskelua ylhäältä päin tarjottua ateriaa. Mielenkiintoisempaa ja antoisampaa on istua vakituisten yliopisto-opettajien luennoilla, jossa uskoa ei käytetä ajattelun laittamiseksi yhteen kontrolloituun muottiin! Teologisessa tiedekunnassa ON mahdollista uskoa, keskustella, ja etsiä totuutta erilaisista lähtökohdista. Vaikka uskontunnustuksia ei hoeta ääneen, niin uskovalta arvopohjalta voi kirjoittaa, tutkia ja ajatella – silloinkin kun ihmisten välillä on eriäviä näkökulmia. Voi kunpa tällaista ilmapiiriä voisi olla enemmän myös uskovien yhteisöissä.

Vähän pelottaa melkein sanoa tätä ääneen: ehkä idylli loppuu huomenna, mutta kyllä sitä jo on toista vuotta kestänyt – tarkoitan sitä, että arvostus kasvaa näitä ihmisiä kohtaan. Se negatiivinen ennakkoasenne joka minullakin oli lähteä teologiaa opiskelemaan on onneksi osoittautunut liioitelluksi. Arvosanat eivät ole myöskään suorapuheisuuteni vuoksi tippuneet. Esseeni ja tenttivastaukseni olen kirjoittanut ihan alusta asti itsenäni, omasta näkökulmastani, poimien tärkeänä pitämäni asiat ja karusti vain vaieten sivuseikoista (minun mielestä). Siis tarkemmin sanottuna luen materiaaleja keskittyen siihen mikä vaikuttaa tärkeältä ja muu vaan suosiolla jää oman onnensa nojaan. Vanhat aivosoluni eivät yritäkään muistaa kaikkea. Peruskursseilla usein suuri osa tenttivastauksestani saattoi perustua Verkostossa ajattelemiini ratkaisuihin, joilla täydensin kurssimateriaalia, ja taaskin aluksi yllätyksekseni tenteistä pääsi verkostokokemuksilla läpi!

Jotta kaikki verkostolaiset ja muut kerettiläiset: tervetuloa teologiseen tdk:taan

Eksegetiikan opiskelun iloja

Ensimmäinen täysiaikainen teologian opiskeluvuosi alkaa olla takana. Vähän rankkaa oli viimeinen kuukausi kun kävi tenteissä ja toisaalla teki tenttejä, mutta loppupelissä vuosi on ollut kovin antoisa, eikä vähiten eksegetiikka tai systemaattinen teologia, tässä blogissa esittämästäni kritiikistä huolimatta. Niin kuin eräällä ystävälläni on tapana sanoa, sitä ihminen kyseenalaistaa, mitä oikeasti harkitsee (kuten autokauppiaat tietävät).

Antoisinta oli oman eksegeettisen analyysin tekeminen, jonka palautuspäivä oli tänään. Opin Johanneksen evankeliumin sanomasta ihan uudella tavalla, ja paljon jäi mieleen asioita ja oivalluksia, lähes ‘pyhiä hetkiä’, jotka varmasti jatkossa tulevat ohjaamaan ajatteluani. Tekstin yksityiskohtainen käsittely pakottaa ottamaan tosissaan koko tekstin, kaikki sanat. Tulipahan luettua kerralla koko evankeliumikin, valitsemamme tekstin ja sen herättämien kysymysten näkökulmasta.

Työparini valitsi käsiteltäväksi tekstiksi Joh 14:15-21, jossa Jeesus lupaa Pyhän Hengen ja valmistaa opetuslapsiaan poismenoonsa, ja takaisin paluuseensa. Käänsin tekstin kreikasta suomeksi omalla tavallani, ja luin muutamia kommentaareja näistä jakeista, liitin asian omaan sovellutukseeni (josta ei tässä enempää). Aika hedelmällistä oli pohtia asiaa Jeesuksen jäähyväispuheen näkökulmasta. Mitä merkitsi Johannekselle, että Isä ja Poika olivat yhtä, yhtä tahtoa, ja toisaalta se että Jeesus aina teki Isän tahdon ja Isän tekoja, ei omiaan?

Johanneksen evankeliumissa nähtiin myöhemmin kristologiaa, jossa Isä, Poika (ja Pyhä Henki) ovat ikuisesti olemuksellisesti tasavertaisia. Toisaalta siellä on kohtia, joissa Jeesus sanoo esim. että Isä on suurempi kuin hän (14:28). Tähän areiolaiset tarttuivat osoittaakseen, että Jeesus ei voi olla Jumala, vaan Jumalaa vähäisempi, pienempi hierarkiassa alhaisempi henkilö, olemuksellisesti ja ikuisesti, ei vain pelastushistorian ajan.

Johanneksella tämä kahtiajakoisuus on erittäin selvä. Toisaalta Jeesus on Jumala, ikuisesti ollut Jumala, yhtä Isän kanssa ja toisaalta inkarnoitunut Jumala, joka tekee Isän tahdon, noudattaa tämän käskyjä. Ja jättää tässä esimerkin opetuslapsilleen. Samalla tavalla heidän tuli tehdä Jeesuksen tahto. Käskyjen noudattaminen seurasi väistämättä rakkaudesta. Opetuslapset olivat oppineet tuntemaan ja rakastamaan (?) Jeesusta, siksi he noudattaisivat Jeesuksen käskyjä, joista suurin oli toinen toisensa rakastaminen – jopa niin kuin Jeesus oli heitä rakastanut, kuolemaan asti. Tämä on vaativampi käsky kuin vain rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään!

Jeesus ikään kuin kutsui opetuslapset kolmiyhteisen jumalan rakkaudelliseen vastavuoroiseen yhteyteen. Jeesus itse oli tie siihen yhteyteen. Mutta millainen sitten on kolmiyhteisen Jumalan sisäinen elämä? Sillä miten näemme Isän, Pojan ja Pyhän Hengen yhteyden on merkitystä sille, miten ymmärrämme ihmisten väliset suhteet, ja mihin niissä pyrimme. Olemmehan Jumalan kuvia. Tätä pohdin myös työssäni. Siitä varmaan lisää tuonnempana.

Todettakoon tässä nyt ihan julkisesti ja virallisesti, että eksegeettinen analyysi oli mahdollista tehdä tekemättä mitään arveluttavia kompromisseja. Kommentaareista jätin huomiotta triviaalit ja mielestäni asiaan kuulumattomat sivuseikat, ja tämä vapaus opiskelijalle sallitaan. Kirjoissa oli paljon myös mielenkiintoisia ja hyviä huomioita, jotka antoivat hyvällä tavalla ajateltavaa. Aika vapaasti tosin päädyin kirjoittamaan ‘omaa kommentaaria’.