Kristittynä elämisen alun sakramentti

Olen ilmeisesti kasvamassa aitoluterilaiseksi, kun luterilainen sakramenttidogmatiikka alkaa tuntua hartauskirjallisuudelta. Enpä olisi uskonut tähän päätyväni näinkin helposti. Näin se kävi:

Joulun jälkeen veljeni (lut.) tyttö, Venla, 9 v. oli mökillä luonani muutaman yön. Hänen äitinsä on helluntailainen. Tyttö on kasvanut uskoon alusta asti. Nytkin hänellä oli oma Raamattunsa mukana. Näinä päivinä sattui niin, että oli tarve etsiä Jumalan tahtoa eräissä kysymyksissä. Niinpä sitten sain päähäni – sormipaikkojen korvikkeena – pyytää Venlaa valitsemaan paikalla olleen ystäväni Raamatusta sivunumeron 7 ja 510 välillä, sen mukaan mikä numero ensimmäisenä tulee mieleen, ja sitten annoin jakeet tuolta sivulta, ja Venla valitsi edelleen jaenumeron. Se kohta, mikä näin tuli oli todella häkellyttävä. Se ei ollut yleisrohkaisevaa profetiaa, vaan suorastaan ongelmatilanteen konkreettisten syiden analyysiä. Jatkoimme harjoitusta 3 muulla jakeella! Ja tarkka Jumalan puhe – sitä ei voinut skeptikkokaan enää kyseenalaistaa – jatkui. Tarvekin oli toisenlainen kuin aikoihin, ja näytti, että Jumala halusi siihen antaa ymmärrystä ja rohkaisua. Tämä oli todennäköisesti aika uusi ja erikoinen tilanne tytöllekin, että Jumala voisi puhua näin… Aika häkellyttävä tilanne oli tädillekin.

Muutama päivä sen jälkeen luin kasteesta. Juha Pihkalan mukaan synoptisissa evankeliumeissa ja apostolien teoissa ei puhuta lainkaan siitä, mitä kaste merkitsee sisällöllisesti.

‘Vain se käy ilmi, että kaste on Kristuksen asettama kristittynä elämisen alun sakramentti‘ (tummennus Pihkalan, kirjasta Johdatus dogmatiikkaan s. 221).

Tämä jotenkin pysähdytti. Alkoi tuntua pahalta ja väärältä, että Venlaa ei ole kastettu, että hän ei Raamattua lukiessaan voi kokea jo elävänsä kristittynä, vaan hänen on odotettava ikääntymistä, jotta hän voi omalla teollaan ja päätöksellään ansaita kristityn statuksen.

Ei ole turhaa, että luterilaisuudessa kastetta ja ehtoollista kutsutaan armon välineiksi. Kyse on ansaitsemattomasta armosta, Kristuksen työstä, ei meidän työstä. Työstä joka on jo 2000 vuotta sitten täytetty, ja kasteessa minunkin elämässäni ‘todentunut’ tosi kauan sitten, vaikka toisin kuin Venla avasin Raamattuni vasta yli 30-vuotiaana.

Ei ole väliä, koska on kastettu, mutta on kuitenkin väliä, että on kastettu – kerran! Monet kasteet kertovat minulle siitä, että Kristuksen työtä yritetään parannella omilla pyhemmillä kasteilla, joista sitten seurakunnat kehtaavat vielä kilpailla keskenään. Ikään kuin ihmiskätten työt olisivat kasteessa se tärkein asia. Ikään kuin lapsen usko ei kelpaisi. Ymmärrän nyt miksi alkuaikojen luterilaiset eivät kerrassaan sietäneet kasteenuusijoita. Toivottavasti usko kestää tytölläni myöhemmälläkin iällä – kastevalintojenkin lävitse.

Teologin julkinen totuus

Systemaattinen teologia tai sen osa-alue dogmatiikka käsittelee kristillisen opin kokonaisuutta. Kuitenkin tuntuu, että julkisesti siihen oppiin ei sovi uskoa. Moni, elleivät peräti kaikki heistä tee teologiaa ns. sisältä päin, selvästikin uskoen asiaansa – tavalla taikka toisella, mutta julkisesti siitä ei voi puhua totuutena. Erikoista. Onko uskominen häpeällistä, epätieteellistä, vai eikö Suomessa ole todellista uskon vapautta? Vai ajattelevatko ihmiset todella, että uskoni ja tieteeni voivat olla kaksi eri asiaa. No on pieniä ilahduttavia poikkeuksia. Joku jopa pyrkii erottamaan oman uskonsa ja opetuksensa sisällön, ja erottelee ne puheessaankin.

Jäin miettimään tuota Hannun viimeistä sydän-kirjoitusta. Onko niin että sydän on, mutta piilossa, vai turmeleeko ‘tiede’ sydämen, vai kasvaako sydän ahtaan tieteen kuvitteellisista rajoista vapauteen vanhemmalla iällä – voi olla todella niinkin. Todennäköisesti kaikkea tätä samaan aikaan. Mikään ei saa ihmisen ajattelua rajoittumaan niin kapeaksi kuin väitöskirjan tekeminen.

Jotenkin paradoksaalista on, että eksegeetikoille on ilmeisesti hyväksyttyä uskoa siihen mitä he tekevät, koska hehän käsittelevät historiallista totuutta. Jopa ylösnousemususko voi olla totta, koska se tarvittiin, jotta kristinusko voi levitä historiallisena faktana niinkin voimakkaasti. Tosin koska he kuvittelevat voivansa tehdä tutkimusta enemmän irrallaan kristillisen opin kokonaisuudesta kuin systemaatikot, ‘tieteellisellä uskomisella’ on tiukemmat rajansa. ‘Uskon’ pitää perustua heidän mielissään tarkoin rajattuun tekstin pätkään tai historiallisen tilanteen antamiin tulkintamahdollisuuksiin.

Luulen että nämä rajat ovat sekä systemaatikoilla että eksegeetikoilla paljon oman pään sisällä, onneksi tai vahingoksi. On mielenkiintoista osallistua systemaattis-eksegeettiselle luennolle ja seminaariin: Eksegetiikka haastaa systemaatikkoa ottamaan kantaa historiallisuuteen ja systemaattinen teologia taas haastaa eksegetiikka tarkastelemaan tulkintaa laajemmasta opillisesta näkökulmasta. Hirveän selväksi käy kuinka kovasti molemmat tarvitsisivat toisiaan. Onneksi tiedekunnassa näyttää nyt olevat useammallakin professorilla haluja siihen suuntaan. Kyse on aika isosta asiasta. Minusta on hyvin tärkeää, että kristinusko nähdään myös historiallisena totuutena, eikä esim. eksegetiikkaan turhautuneina siirrytä pelkästään johonkin narratiivikritiikkiin tai muihin vastaaviin kiertoteihin. Eksegetiikka historiallisena tutkimusalana taitaa olla jo vähän vaarassa! Se tarvitsisi systemaattista teologiaa omaan uskottavuuteensa. Ja dogmaatikoille jotka vaeltelevat jossain opillisissa sfääreissä olisi terveellistä tiputtautua Paavalin historiallisiin kenkiin tai Timoteuksen todelliseen tilanteeseen, tilanteisiin joiden yhteydessä ne kaanonin tekstit syntyivät. Miten muuten opit voisivat olla kiinni elämässä?

Tosin tässä aineseminaariaihetta pohtiessani, huomaa kyllä sen haasteellisuuden, että pitäisi tutkia teksti alkukielellä, miettiä mitä Paavali sanoin korinttolaiskirjeessä laajemmin, mikä oli Paavalin teologia kokonaisuudessaan, mikä oli historiallinen tilanne, miten kirkkoisät tekstiä tulkitsivat, miten myöhemmät sukupolvet, ja mikä on kysymyksen heijastus tässä päivässä, ja mitä siihen sitten itse sanon. Jos en olisi teemaani jo 12 vuotta tästä näkökulmasta pohtinut, niin voi olla että olisi vähän pallo hukassa tämän kokonaisuuden kanssa. Nyt palan innosta päästä tonkimaan asiaa kaikilta näiltä näkövinkkeleiltä. Ja päästä kirjoittamaan auki asiaa ‘tieteellisesti ja totuuteen uskoen’. Olen saanut proffalta hyviä lähdeviitteitä, ja itselleni aivan uusia. Esim. Veli-Matti Kärkkäinen (Fullerissa proffa) on helluntailainen, jonka opuksissa on todella häkellyttävän hienosti poimittu kristinuskon suunnista niiden helmet esille, jopa feministiteologiasta! Ekumeniikkaa?

Kun on 12 vuotta ‘tehnyt systemaattista teologiaa puun alla istuen’ ja vähän ympäriinsäkin kävellen Raamattujen ja osin taloustilastojen kanssa, on nyt vinkeätä kaivaa ‘tosi tieteentekijöiden’ ajatuksia aiheesta ja peilata omaa ajatteluaan niihin. Varmasti joutuvat omat mietteet haastetuiksi. Miksi ihmiset ajattelevat näin? Mistä tämä nousee? Saapas nähdä miten tässä käy..

Paavali(ko?) jumalisuudesta – elämästä ja opista

Pastoraalikirjeiden (1 Tim, 2 Tim, Titus) kurssin luennot herättävät ajatuksia joka kerta, mutta ajatukset ovat sen verran sekalaisia, että on ollut vaikea kirjoittaa, mutta koitan nyt kuitenkin.

Ikuisuuskysymys tässä on kai ollut, että kuka kirjeet kirjoitti. Kuulemma suurin osa tutkijoista on sitä mieltä, että pastoraalikirjeet eivät ole Paavalin kirjoittamia.
Syy: niissä on erilaista kieltä – eri sanoja kuin mitä Paavali käyttää muissa kirjeissään ja niissä puhutaan naisista eri tavalla kuin mitä Paavali teki! Kuitenkin on myös arvostettuja tutkijoita, jotka ajattelevat, että kirjeet ovat Paavalin kirjoittamia. Asia sinällään ei tunnu kurssia vetäviä proffiamme kovasti kiinnostavan. Molemmat haluavat keskittyä kirjeiden opilliseen sisältöön. Huomaan, että minulle kyllä on väliä kuka kirjeet kirjoitti ja kenelle, myös opillisen tulkinnan kannalta. Niinpä jäin ihmettelemään ei-paavalilaisuutta kannattavien argumenttien aitoutta.

Ei-paavalilaisten ajattelu tuntuu menevän siihen tyyliin, että joku Paavalin oppilas on joskus ensimmäisen vuosisadan lopulla kirjoittanut kirjeet. Ongelmaksi jää, että miksi ihmeessä hän sitten kirjoitti ne muka Timoteukselle ja Efesokseen ja mainitsi vielä harhaoppisten nimiä Efesoksessa. Samaan aikaan ehkä Timoteus vielä istui vanhainkodissa ihmetellen kirjeenvaihtoa, joka muka hänelle oli osoitettu. Ja vielä ehkä Efesoksen seurakuntakin oli tuolloin olemassa. Tämä on todellinen ongelma totesi professori Saarinen, mutta ei hänelle kuitenkaan ilmeisesti yhtä merkittävä kuin kielelliset poikkeamat.

Jo muutaman luennon perusteella alkaa joku osa kielellisistä eroista vähän avautua. Suomalaisissa käännöksissä näitä eroja ei voi havaita. Esim. Timoteuskirjeissä käytetään usein sanaa eusebeia, joka käännetään KR38:ssa jumalisuudeksi, uudessa käännöksessä uskoksi tai milloin miksikäkin, saksaksi frömmichkeitiksi, englanniksi godliness:ksi jne. Termiä ei käytetä muualla kuin pastoraalikirjeissä (paitsi 2 Pietarin kirjeessä). Tuntuu kuin Paavali todella olisi ottanut sanastoonsa ihan uuden sanan, jolla hän kuvasi jotain keskeistä uskonelämässä. Eusebeia oli stoalaisen filosofian hyve, ja yleisesti käytetty käsite, jolla tarkoitettiin hurskautta, pyhän kunnioittamista (myös esi-isien, esivallan jne.). Paavalilla tästä eusebeiasta tulee nyt kristillinen käsite, johon uskovan on harjoitettava itseään perustamalla harjoituksen hyvään oppiin, Kristuksen terveellisiin sanoihin. Sen perustana on elävä yhteys Kristukseen.

Ei näytä olevan epäilystäkään tässä, etteikö Paavali (uskon tällä erää kirjoittajan Paavaliksi) olisi poiminut termiä ympäröivästä yhteiskunnasta, filosofiasta ja ajan hyveistä. Paavali halusi sopeuttaa uskoon tässäkin vastaanottajien kielelle ja heidän elämäänsä – ja harhaisten spekulaatioiden keskelle. Jostakin syystä näissä myöhemmin kirjoitetussa kirjeissä tämä eusebeia tuli keskeiseksi. Oppi oli jo selvä ja määritelty. Taaskin pastoraalikirjeissä käytetty oppi-sana (didaskalia), on eri kuin mitä Paavali muualla käyttää. Didaskalia esiintyy muualla erityisesti Jeesuksen opetuksen yhteydessä evankeliumeissa. Ruokanen korostaa sitä, että pastoraalikirjeissä – ja ehkä muuallakin? – Paavali näkee opin kokonaisuuden jo olevan olemassa. Sen siirtäminen puhtaana eteenpäin on tärkeää. Pastoraalikirjeissä ei näin juuri enää määritellä oppia, vaan kyse on enemmän opin mukaisesta jumalisesta elämästä, eusebeiasta, sanasta jolla on liittymäkohta ajan hyveisiin ja hyvänä pidettyyn käyttäytymiseen ja toisaalta uskon mysteeriin Kristukseen. Sana on näin ikään kuin kahdessa maailmassa samaan aikaan kuten Risto Saarinen painotti.

Paavalin kirjeet Timoteukselle ja Titus -kurssimainos

Tänään alkoi teologisessa aineopintojen kurssi näistä kirjeistä Miikka Ruokasen  ja Risto Saarisen vetämänä. Mainoslauseet kulkivat tyyliin, että ei ole miesmuistiin (Ruokanenkin ollut prof. 15 vuotta) opetettu systemaatikkojen toimesta Raamattua. Nyt ainakin ensimmäisellä luennolla Ruokanen ja Saarinen puhuivat vuorotellen ja keskustellenkin keskenään, ja yleisönkin kanssa.
En nähnyt paikalla ketään Verkostosta (sikäli kun tunnistan), joten käytän tilaisuutta mainostaa asiaa. Ruokanen kehoitti kertomaan ‘ilosanomaa’ eteenpäin. Joten työtä käskettyä. Kurssille voi tulla myöhemminkin vaikka ilmoittautumisaika meni umpeen. Saarinen on myös juuri kirjoittanut ilmeisesti aikalailla raamattu-uskollisten kommentaariin osuuden näistä kirjeistä. Sen lukemalla kurssista saa puolet enemmän opintopisteitä. Käsittääkseni muuten yliopiston luennot ovat avoimia kaikille, vaikka tietysti opintopisteitä ei saa.

Tässä pieni ote kurssikuvauksesta:
‘Luentokurssi tarjoaa kattavan tulkinnan kolmeen pastoraalikirjeeseen
(Paavalin kirjeet Timoteukselle ja Titukselle). Kurssilla huomioidaan näiden
kirjeiden eksegeettinen tieteellinen tutkimus, mutta varsinainen painopiste
on näiden kirjeiden teologisen sisällön ymmärtämisessä. Mukana on myös
kirkon klassisten opettajien tulkintoja Pastoraalikirjeistä. Kurssille on
pyydetty vieraileviksi keskustelijoiksi eksegetiikan professoreita.’

Tarvitseeko kristitty lakia elämässään?

Tämä kysymys ja kantani siihen jäi mietityttämään kun luin reformaation tenttiin Gassmannin (systemaatikko) ja Hendrixin (kirkkohistorioitsija) todella valaisevaa kirjaa ‘Johdatus luterilaiseen tunnustukseen’.

Laki voi luterilaisuudessa palvella kolmea eri käyttötarkoitusta:
1. estää syntiä (esim. yhteiskunnalliset lait)
2. ilmaista Jumalan tahdon tuomalla ilmi ihmisen syntisyyden suuruuden. Näin se johtaa ihmisen parannukseen. Laki kuuluu pitää saarnassa tarkoin erillään evankeliumista, mutta molemmat kuuluvat oleellisesti luterilaiselle, oli hän sitten alussa tai pitemmällä kristityn polullaan.
3. olla ohjeena ja oppaana uudestisyntyneille hyviin tekoihin, jotka ovat parannuksen ja uskon ja Pyhän Hengen tuottamia hedelmiä.

Sen paremmin Luther kuin Melanchton (joka oppia loi) ei koskaan kyseenalaistanut sitä että laki toimisi ohjeena myös uudestisyntyneille. Laki ja evankeliumi oli vain pidettävä kirkkaasti erillään toisistaan. Sen sijaan Lutherin opiskelija Johannes Agricola väitti, että laki ei johtanut kristittyjä parannukseen eikä opettanut heitä hyvien tekojen tekemiseen. Sekä Luther, että filippistit (Melanchtonin seuraajat) ja eräät muut tuomitsivat tämän käsityksen antinomistisena, lakia väheksyvänä. Hänet karkoitettiin Wittenbergistä tästä syystä. Vaikka lain roolista ja ihmisen tahdon merkityksestä pelastuksessa ja pyhityksessä olikin paljon keskustelua, selväksi valituksi yhteiseksi linjaksi 1580-luvun Yksimielisyyden ohjeessa (jonka myös Suomen ev.lut. kirkko hyväksyy, jos oikein ymmärsin) jäi lopulta selkeästi se että jokainen kristitty tarvitsee lakia peiliksi itselleen kasteesta hautaan.

Melanchton painotti selvästi Lutheria enemmän ihmisen oman tahdon merkitystä pelastuksessa ja pyhityksessä. Hän oli huolissaan, siitä, että liiallinen Pyhän Hengen työn painotus tekisi ihmiset välinpitämättömiksi saarnasta. Mitä tahansa he tekivät, se ei vaikuttaisi heidän mahdolliseen kääntymiseensä. Näitä ihmisiä kutsutaankin yksimielisyyden ohjeessa ’vanhoiksi ja uusiksi hurmahengiksi’. Heitä varten oli tarpeen korostaa saarnan ja sakramenttien välttämättömyyttä. Pyhä Henki toimii nimenomaan sanan ja sakramenttien kautta. Ohjeessa myös nähdään Pyhän Hengen työ yhtenä ja samana, niin että se koskee uskovaa kasteesta kuolemaan. Pyhä Henki taivuttelee tahtoa, ei pakota. Kuuliainen tahto tekee sitä mikä on hyvää ja hyväksyy ilolla lain, toteaa yksimielisyyden ohje.

Tämän tyyppisesti siis uskovat luterilaiset kirkot kautta maailman. Onko lailla siis paikka? Jotenkin Johannes Agricolan ajattelutapa tuntui itselleni tutulta, mutta asiaa mietittyäni luulen että kyllä sittenkin uskon lain voimaan näin luterilaisessa mielessä. Esimerkiksi vuorisaarnan voisi nähdä lakina. Sen kautta Pyhä Henki on monasti puhunut minulle. Ei niin kuin Perkele syyttäjänä, vain niin kuin Pyhä Henki valon, ymmärryksen ja kääntyneen tahdon synnyttäjänä. Jos laki on näin tärkeä, standardin, ja tavoitteen luojana, jota Pyhä Henki käyttää kristityn elämässä, niin silloin olisi äärimmäisen tärkeää, että ymmärtäisimme oikein mikä on Jumalan laki ja mikä ei.

Kristikunnassa jotkut pitävät Jumalan universaalina, ajasta ja kulttuurista riippumattomana lakina sitä, että mies on perheen pää, johtaja, viimeisen sanan sanoja erimielisyyksien tullessa. Itse pidän tätä käsitystä areiolaisuuteen verrattavana harhaoppina (kuten mm. Gilbert Bilezikian, joka on Bill Hybelsin kovin arvostama teologi, 70 + v, ja perusti Willow Creek srk:n yhdessä Hybelsin kanssa). Monet uskovat päin vastoin, että se on Jumalan tahto ja että minä ja kaltaiseni olemme harhaoppisia. Uskoisin, että todellakin seuraamukset näistä kahdesta erilaisesta ‘lain tulkinnasta’ ovat väistämättä kovin erilaiset uskovan ihmissuhteille ja suhteelle Jumalaan. Jos laki on niin tärkeä suunnan näyttäjä uudesti syntyneille kristityille kuin luterilaisuus opettaa, niin ei todellakaan ole samantekevää kuinka asia on. Onko niin että sekä minä että minua harhaoppisena pitävät, pitävät lakia arvossa aivan oikeaoppisen luterilaisesti? Onko lakimme oikea vai väärä? Jos lailla ei ole väliä, vaan Pyhä Henki ohjaa jokaista laista irrallaan, niin silloinhan asialla ei ole niin paljon merkitystä. Jokaisen on opittava kuulemaan ‘sanasta riippumaton’ pyhän hengen ääni elämäänsä. Opilla siitä, onko mies perheen pää vai ei, ei silloin ole käytännössä merkitystä.

Onko laki siis kristitylle tarpeeton, kuten Agricola väitti, vai tarvitaanko lakia myös ohjeena uudestisyntyneelle, kuten luterilainen konsensus uskoo? Olen itse selvästi taipumassa perinteiseen luterilaiseen suuntaan. Lailla on väliä, ja sitä enemmän on väliä, että ymmärryksemme Jumalan laista olisi todella Sola Scriptura eli sellaista mikä ‘ajaa Kristusta’, eikä harhainen.

Mitä ajattelette tästä?

‘Teologiaa ei tarvita kirkon tyttärille ja pojille’

Näin totesi professori Työrinoja tänään nykyajan systemaattisen teologian luennolla — eräiden nimeltä mainitsemattomien rettelöitsijöiden kysymyksiin siitä, uskoiko käsitelty teologi (Tillich) Jumalan olemassaoloon.

Hiukan jopa tiukalla sävyllä tuli vastaus ‘Täytyyhän teologilla olla Jumala’, ja sitten hän jatkoikin kiinnostavalla asialla, eli että nykyajan teologiaa ei tarvita kirkon tyttärille ja pojille (mielenkiintoinen ilmaisu). Hänen mukaansa nykyteologia on keskustelun väline. Tillich ym. halusivat ja haluavat keskustella ympäristön kanssa. Ei niin, että teologia olisi kristillisen uskon esiaste tai auttaisi siihen suuntaan.

Että sellaista…

Feministiteologian Kristus

Nykyajan teologian kurssin ryhmätyönä tutustumme feministiteologiaan. Jännittyneenä  tartuin ensimmäiseen ‘viralliseen’ feministiteologian kirjaani – siis sellaiseen jota en ollut ostanut jenkkievankelikaalisten ‘taattua tavaraa’ kirjakaupasta. Kirjan nimi on ‘Sexism and God-talk’ (kirjoittanut Rosemary Radford Ruether v. 1983) Olen ollut iloisesti yllättynyt kirjasta. Se on rajua tekstiä, mutta samalla siinä on niin kovin paljon samanlaista ‘systemaattisteologista’ ajattelua, mitä itsekin olen 10 viime vuoden aikana harjoittanut.

Kirjan edustama feministiteologia kritisoi ensimmäisten vuosisatojen ‘Kristuksia’ siitä, että ylösnoussut Kristus valjastettiin palvelemaan miesten valtarakenteita. Kristuksesta tuli Messias joka hallitsee hierarkkisesti, mieluumminkin kuin se esim. Luukkaan evankeliumin maalaama Jeesus, jonka sydämellä oli tuoda vapaus sorretuille, joka kohtasi naisia radikaalilla tavalla ja osoittaa tietä toisenlaiseen maailmaan, toisenlaiseen paradigmaan, jossa ei ole kysymys vallantavoittelusta. Seksismi on yksi tällainen ‘principality’, josta Kristus tuli maailmaa vapauttamaan. Kirja käy läpi kirkon historiaa, kuinka tärkeimmät teologisen ajattelun muotoilijat institutionaalisen kirkon alkuvaiheista nykypäivään ovat vaihtelevilla tavoilla varmistaneet opissaan sen että nainen ei ole Jumalan kuva tai että nainen voi sellaiseksi täydellistyä vain ‘täydellistymällä mieheksi’ jne. Ihmisyys on ollut sama kuin mieheys. Se on ollut sitä systemaattisesti kirkkomme opin muotoilijoille tavalla taikka toisella.. Martti Luther monista muista poiketen opetti, että myös nainen luotiin Jumalan kuvaksi, mutta Eevan synnin vuoksi nainen joutui miehen hallittavaksi Jumalan rangaistuksena, ja tähän tilaan ei ole mitään pelastusta tässä maailmassa.

Juuri tätä Lutherin osuutta lukiessani istuin eilen systemaattisen teologian ‘henki, sielu, ruumis’ -kurssilla, jossa yksi suosikkiopettajistani Antti Raunio on käynyt läpi ihmiskäsitystä Aristoteleestä alkaen ja pääsi juuri nyt Lutheriin. Toistaiseksi hän ei ole maininnut naisia lainkaan. Aristoteleen oppien jälkeen kysyin tosin, että pätikö hänen opettamansa myös naisiin. Ilmeisesti päti, koska käsittely oli niin yleisluontoista. Eilen kun puhuttiin Luther ihmiskuvasta luomisessa ja lankeemuksessa, en voinut enää olla viittaamatta feministiteologian opukseeni ja mitä siellä sanotaan. Todellakin näin Luther myös Raunion mukaan ajatteli naisesta luomisessa ja lankeemuksessa, ja jatkoi sitten jotenkin siihen tyyliin että luulisi nyt että evankeliumin julistuksella olisi Lutherillakin joku vaikutus tähän asiaan. Luulenpa vain että tämä oli enemmän Raunion oma kuin Lutherin jälkihuomautus, jos kerran johtopäätös oli, että Jumalan rangaistuksena naisen paikka oli tässä ajassa pysyvästi miehen hallinnan alla.

Luennolla on noin 15 naista ja 4 miestä, ja puhutaan ihmiskuvasta, mutta naista ei ole olemassa. Tulee mieleen monta vuotta sitten Helsingin Sanomissa ollut Elina Vuolan kirjoitus, jossa sanottiin, että teol. tdk:ssa systemaattinen teologia on ainoa ala, jolla naiskysymystä ei ole pohdittu. Sellainen vaikutelma tästäkin luennosta jää. Opiskelijoille syntyy mielikuva, että kaikki opetettu pätee ihmisiin – siis myös naisiin, mutta näinhän ei todellakaan ollut (puhutteleva teologian opiskelijan luoma Youtube pätkä asiasta tässä). Olen iloinen, että professori tuntui kuitenkin suhtautuvan asiallisesti teemaan. En aistinut sitä tavallista pilkkaavaa ja vähättelevää asennetta, ehkä mieluummin asennetta, joka myönsi että asiassa on jotain perää, mutta tietoa ei oikein ollut. Tässä ollaan aika lähellä niitä kysymyksiä, joita mielessäni on pyörinyt viimeiset 10 vuotta.

Teologiako yliopistolaitoksen perusta?

Usein kuulee korostettavan sitä, että yliopistolaitos lähti liikkeelle kristillisestä teologiasta käsin. Systemaattisen teologian kursseilla maailmankuvani tämän asian suhteen on kääntynyt päälaelleen.

1100-1200-luvun yliopisto-opiskelija opiskeli aluksi kaikille pakollista filosofiaa ja sitten valitsi yhden kolmesta korkeammasta tieteestä: teologia, lääketiede tai (muistaakseni) oikeustiede. Teologiaa ei saanut opettaa filosofian osiossa. Filosofia oli silloin sama kuin Aristoteleen ajattelu. Aristoteleen teokset oli juuri kaikki käännetty. Muslimioppineet olivat säilyttäneet Aristoteleen opit kun ne olivat olleet eurooppalaisilta pitkään hukassa. Koko 1000-luvulla syntyneen yliopistolaitoksen tieteiden luokittelu perustui suoraan Aristoteleen jaotteluihin. Jopa sanalla teologia viitattiin Aristoteleen metafysiikkaan, oppiin Jumalasta.

Luennolla korostettiin paljon sitä, miten Tuomas Akvinolaisen elämäntehtävä oli harmonisoida kristinusko aristoteelisen filosofian kanssa. Tuomas näki kristinuskon universaalina totuutena, joten oli ihan järkevää linkittää se aikansa ‘tieteen kanssa’. Aika ymmärrettävää. Kyseltyäni asiaa vielä tarkemmin, ymmärsin että professorin mukaan voi todella sanoa, että Akvinolaisen missiona oli nimenomaan sovittaa kristinusko aikansa filosofian kanssa yhteensopivaksi eikä toisinpäin. Akvinolaisen opit ovat edelleen ymmärtääkseni katolisen kirkon opin perusta. Ja niitä juuri Luther kovasti sittemmin kritisoi.

Akvinolainen löysi Aristoteleelta kristillistä totuutta, johon yhtyä. Molemmat näkivät, että jokaisessa ihmisessä on luonnollinen taipumus kohti Jumalaa. Luonnollisella järjellä voi todistaa Jumalan olemassaolon ja Jumalan ominaisuudet voi myös ymmärtää, kuten viisaus, rakkaus, jne. Sen sijaan ilmoitustotuuksia (inkarnaatio, kolminaisuus, sakramentit) ei voinut ymmärtää luonnollisella järjellä. Ihminen siis luontaisesti pyrkii kohti Jumalaa. Ja se onkin ihmisen tehtävä.

Joku kysyi luennolla, että eivätkö Tuomaksen ja Aristoteleen opit näin sopineet hyvin kaikkien monoteististen uskontojen käyttöön. Hyvä kysymys. Ei ihme, että juuri muslimit näkivät Aristoteleen arvon -voisi kuvitella, että juuri samasta syystä kuin Akvinolainenkin. Aristoteleen opit sopivat luonnolliseksi universaaliksi uskonnoksi, johon voi lisätä ‘joitain ilmoitustotuuksia’. Samaiselta Aristoteleelta tulevat usein nykyäänkin kristillisinä pidetyt miesten ja naisten ‘luontaiset’ taipumukset, ja niihin liittyvä ajatus ‘luonnollisesta järjestyksestä‘.

Luther ponnisti akateemisesta – siis aristoteelisestä maailmasta – ja kritisoi sitä voimakkaasti. Hän arvosti oppia, mutta näki vain että se oli mennyt Akvinolaisen väännöissä pieleen. Zwingli taas ei ollut akateeminen tyyppi, vaan seurakuntapappi. Hänen vaikutteena oli mieluumminkin (kristillinen) humanismi, joka arvosti elämää ja kokemusta opin ylikorostuksen sijaan. Zwingli halusikin uudistaa jämähtänyttä seurakuntaelämää – ei niinkään oppia. Erilaiset lähtökohdat – samantapainen uskonpuhdistus.

1500-luvun versio kristillispohjaista humanismia ei arvostanut akvinolaista oppia, eivätkä Sveitsin reformaattorit, eikä Luther. Mikä olisi ollut Euroopan historia, jos muslimit eivät olisi säilyttäneet Aristoteleen tuotantoa 1000-luvulle asti ja silloinen Eurooppa ei olisi sitä löytänyt ja omaksunut? Professori esitti tämän suuntaisen kysymyksen, siitä oliko Aristoteles sitten hyvä juttu vai ei. Kertomus muistuttaa nykyaikaa. Joskus tuntuu, että ns. teologit vääntyvät milloin minkäkin tieteenhaaran mukaan, kuvitellen vain käyttävänsä ‘niiden välineitä’ teologian tekemiseen? Kuinkahan lähellä itseasiassa ollaan tätä Akvinolaisen harmonisointiajatusta.

Millaista Raamatuntutkimusta haluaisin tehdä?

Tähän kysymykseen siis on vastattava eksegeettisen analyysin yhteydessä. Ja tässä nyt hiukan teemasta omakohtaista pohdintaa.

Eilen asiaa sulatellessani tuli mieleeni, että ehkä akateemisessa tutkimusmielessä en haluaisi tehdä tutkimusta ollenkaan. Raamatuntutkimusmielessä tietyllä tavalla kyllä olen liikkeellä, ja siinä ‘tutkimuksessa’ keskeisinä asioina mieleen tulee joitain ajatuksia:
1. Tutkimuksella pitää olla julkilausuttu tavoite ja tarkoitus, motivaatio. Omassa tapauksessani tiedän, että Raamattua käytetään ja on käytetty maallikkojen ja naisten roolin rajoittamiseen, epäoikeudenmukaisuuden ja vallan välineenä. Siksi haluan ‘tutkia’ sekä Raamattua, että sen kulttuurihistoriaa, kirkon historiaa ja opin kehittymistä tästä näkökulmasta, jotta ymmärrän miten asioihin voi parhaiten vaikuttaa.

2. Haluan tutkia Raamattua niin, että lähtökohtana on Raamatun kokonaisuuden sanoma ja oppi. Yksittäisiä kirjeitä, evankeliumeja ja VT:n tekstejä tarkastellaan aina sanoman kokonaisuuden näkökulmasta. Raamatun kielen kriittinen tutkiminen hyvässä tutkimuksessa palvelee vain osana suurempaa kokonaisuutta. Eli tällä hetkellä näkisin, että hyvää Raamatun tutkimusta syntyy vain systemaattisen teologian (dogmatiikka, etiikka?) ja eksegetiikan yhdistävällä tutkimusotteella. Kuulemani mukaan yliopistolla eksegetiikan ja systemaattisen teologian tutkijat eivät ole oikein ‘puheväleissäkään’!!

3. Hyvä tutkija on myös teologi itse, jolla on omia ajatuksia. Koska arvovapaata tutkimusta ei ole, rehellinen tutkimus myös kertoo arvopohjansa lähtökohtanaan, eikä kätkeydy ‘neutraalin tutkimuksen’ verhon taakse.

Luther kirjoittaa näin: ‘… siellä missä ei henki uskon korkeamman valon valaisemana hallitse tätä järjen valoa, ei järki voi välttyä erehdyksiltä, sillä se on liian vähäpätöinen käsittelemään jumalallisia asioita’ (Marian ylistyslaulu s.26-29, jossa Luther pohtii henkeä, sielua ja ruumista ja kuinka kaikki nämä kolme voivat olla hengellisiä tai lihallisia). Tätä käsittelimme systemaattisen teologian ‘henki, sielu ruumis’-kurssilla. Prof. Raunio vastasi kysymykseeni tieteen arvovapaudesta tässä yhteydessä pitkästi, mutta sisällöltään suurin piirtein niin, että Lutherin mukaan ei ole mahdollista olla arvovapaa, eikä nykyfilosofiakaan arvovapauteen usko. Tiedekunnan teologien tapaan hänkään ei maininnut omaa kantaansa. Täytyykin jatkossa ottaa kysymysrepertuaaliin muoto: ‘Miten teologi x itse ymmärtää tämän asian?’

Järki vai tunteet, hyve vai pahe

Opin järjen roolista jotain uutta menneellä viikolla Antti Raunion ‘henki, sielu, ruumis’-kurssilla. Platon, Aristoteles, ja muut kristilliset ajattelijatkin ennen fransiskaaneja ajattelivat, että ihminen nimenomaan järjellään pystyy lähestymään ja tavoittamaan jumalaa tai jumalallista totuutta, hyveellisyyttä. Järki voi puhdistua, ja järjen valaisema tahto tekee automaattisesti oikein – jos tunteet tai emootiot eivät hallitse. Vasta fransiskaanit joskus myöhäiskeskiajalla esittivät, että tahto voi myös valita tietoisesti hyveellisen elämän kannalta väärin. Tahto ei automaattisesti tottelekaan totuuden saavuttanutta järkeä.

Ihmettelen, miksi entisaikojen ihmiset korostivat näin voimakkaasti nimenomaan järkeä lähinnä jumalallisena osana ihmisessä. Ehkä se johtui siitä että tiedosta oli puutetta, silloin sitä arvostettiin. Vetoaahan Paavalikin aika jännästi roomalaiskirjeessä järjelliseen jumalanpalvelukseen (Room 12:1).

Entisaikojen filosofit ajattelivat että nimenomaan miehet olivat kykenevämpiä rationaalisuuteen, järkevyyteen eli pääsemään lähemmäs jumalallisia asioita. Tunteet häiritsivät järkeä. Niin kauan kuin tunteet vaikuttivat, ihminen ei voinut täydellistyä. Naisen ajateltiin olevan enemmän tunnevaltainen, ja näin ollen nainen saattoi vain täydellistyä, tulla lähemmäksi Jumalaa, täydellistymällä mieheksi. Järki, setävaltaisuus ja jumalisuus kuuluivat samaan pakettiin. Vihollisen ajatusrakennelmat ovat voimakkaita!

Nykyään kun elämme tietoähkyssä, ehkä siksi kaipaamme tunnetta tai holistista elämää, henkeä ilman järkeäkin. Mikä tuntuu oikealta on oikein… eikö se vähän niin mene. Mutta on se tietysti korkea aika että järjen ylivalta murtuu.

Postmodernismi kristillisessä muodossa on ehkä jonkinlainen ratkaisuyritys tähänkin tematiikkaan? Siinä lienee ajatus on, että vapaassa tunteen ja järjen maailmassa Jumala itse pystyy ilmestymään ilman manipulaatiota, kristittyjen kertomusten kautta. Totuus erottuu epätotuudesta? Ihan hyvä lähtökohta, ainakin parempi kuin se ‘että totuus on minulla, ja vain minulla’.