Onneksi olkoon United States of America!

Laitoin jenkkiuskoville Afrikan matkakumppaneilleni onnitteluviestin hiukan varovaisella mielellä. Voihan olla että jotkut heistä eivät pidä onnitteluja aiheellisina.

Politiikka ei ole ollut puheenaiheemme, mutta sitäkin enemmän kyllä sydämellämme on ollut yhteys mustien ja valkoisten, naisten ja miesten, rikkaiden ja köyhien välillä Kristuksessa. Olen asunut yli kuusi vuotta jenkeissä, ja siellä myös löytänyt tieni kristilliseen kirkkoon. Nyt kun katselin amerikkalaisten aidon liikuttuneita ilmeitä tv:ssä, ja mustien ja valkoisten yhteistä juhlaa, tippa tuli silmään, ei sille voinut mitään. Paljon tarvittiin, että jenkit olivat tähän valmiita: Irakin sota, Guantanamo, ja täydellinen talouskatastrofi vielä juuri vaalikamppanjan aikaan. Tarvittiin ehdokas joka on puoliksi musta, puoliksi valkoinen. Joku joka näyttää valkoisesta lähes valkoiselta ja mustasta mustalta, joku joka on elänyt amerikkalaisen unelman todeksi. Ei voi kuin nyt hiukan ihaillakin jenkkejä. Niin kuin joku toimittaja sanoi, 40 vuotta sitten Obaman paikka olisi vielä ollut lähinnä orjana. Etelävaltion äänestystuloksia katsellessa tämä vielä näkyy, ja kartalta erottuvat etelän baptistien kannatusalueet. Olla republikaani on heistä monille yhä sama kuin olla kristitty.

Jenkkiystävistäni kaksi vastasi viestiini – toistaiseksi. Molemmat yksityisviestillä.  Molemmat olivat iloisia ja liikuttuneita Obaman voitosta, ja toinen myös mainitsi liikuttuneensa ilmeisesti samoista kuvista kuin minäkin – mustien ja valkoisten yhteisestä juhlasta! Köyhien ja rikkaiden yhteisestä juhlasta! Toisen kirkossa tosin on laaja kannattajakunta ajatukselle, että Obamasta tulee antikristus, onhan hän maailmalla niin suosittu. Ja ystäväni tunnustautuminen Obaman kannattajaksi – yllätys kyllä minullekin – aiheutti pahoja puheita seurakunnassa. Näin pohjoisessakin. Etelässä tilanne todennäköisesti paljon pahempi. Siellä teologiaan kuuluu yleisemmin ajatus hierarkiasta rotujen ja sukupuolten välillä: erilaisia mutta tasavertaisia. Ja se näkyy ja kuuluu. Seurakunnat ovat yleensä erittäin vahvasti värin mukaan jakautuneita, kuten ylipäätään ihmisten kanssakäyminen. Näin ainakin vielä 10 vuotta sitten kun siellä kuljeskelin. Mutta aika pitkälle on tultu. Ei ole turhaa kutsua tätä toivon päiväksi.

Isän paikka

Kuva: http://picturemission.blogspot.com/

Kun Kirkko – ja Kaupunki -lehti julkaisi tänään juttuni, niin laitanpa sen tännekin, jos joku rohkenisi vaikka lähteä keskustelemaan teemasta… Ekonomistin roolissa näyttää jutut menevän läpi paremmin, joten olkaamme siis ekonomisteja ajattelin, eli näin päivän lehdessä:

Avioliitto-opetus syrjii isiä

Avioliittokoulukeskustelun yhteydessä on noussut esille käsitys tasa-arvosta ja erilaisuudesta avioliitossa. Erilaisuus nähdään miehen suurempana luontaisena aloitteellisuutena ja vastuullisuutena kodin ulkopuolisista asioista.

Naista taas pidetään luontaisesti vastaanottavaisempana, kotiin ja lapsiin suuntautuneena. Stereotyyppinen nais- ja mieskuva palveli historiassa miesten valta-asemaa ja oli perusteluna sille, että naisia ei päästetty yliopistoihin tai palkkatyöhön. Toisin on tänään.

Kirjan (Kasvun hedelmät – kuka sai ja kuka jäi ilman?, toim. Heikki Taimio, TSL, 2007) artikkelissa pohdin ekonomistikollegojen kanssa tasa-arvon kehittymistä Suomessa. Totesimme, että kehityskulku on pidemmällä aikavälillä heikentänyt miesten neuvotteluvoimaa avioliitoissa. Ennen naiset olivat taloudellisten ja koulutuksellisten vaihtoehtojen puutteessa pakotettuja alisteiseen asemaan perheessä. Nykyään yksinhuoltajanainenkin pärjää taloudellisesti.

Koska koti ja lapset ovat yhä – usein naisten tahdosta – äitien aluetta, isien suhde lapsiin jää satunnaisemmaksi. Nykyään yleisemmät avioerot kohtelevat isää tyypillisesti erittäin karusti: hän menettää etäisempänä vanhempana usein käytännössä lapsensa, vaimonsa, kotinsa, ja joutuu entistä enemmän pelkästään ansaitsijan rooliin, maksamaan elatusapua. Ero on miehille myös suurempi henkinen kriisi kuin naisille. Siitä lähtee usein liikkeelle syrjäytyminen yhteiskunnassa.

Koska erot ovat hyvin yleisiä, jokainen aviomies joutunee olemaan varuillaan sen suhteen, että miellyttää vaimoaan. Koskaan ei voi olla varma, etteikö vaimo joku päivä ilmoita erosta. Se tulee usein miehelle täytenä yllätyksenä. Tilanne tuo mieleeni monen kehitysmaan naisen arjen: on toimittava puolison oletetun tahdon mukaan, jos ei halua ottaa riskiä, että oman elämän edellytykset ovat pirstaleina. Sukupuolten välisiin eroihin perustuva avioliitto-opetus miehestä perheen päänä on näin kääntymässä miestä itseään vastaan. Nykyoloissa se vahvistaa entisestään naisen asemaan kodin ’valtiattarena’.

Anne Mikkola

ekonomisti ja teol. yo.

Teologiako yliopistolaitoksen perusta?

Usein kuulee korostettavan sitä, että yliopistolaitos lähti liikkeelle kristillisestä teologiasta käsin. Systemaattisen teologian kursseilla maailmankuvani tämän asian suhteen on kääntynyt päälaelleen.

1100-1200-luvun yliopisto-opiskelija opiskeli aluksi kaikille pakollista filosofiaa ja sitten valitsi yhden kolmesta korkeammasta tieteestä: teologia, lääketiede tai (muistaakseni) oikeustiede. Teologiaa ei saanut opettaa filosofian osiossa. Filosofia oli silloin sama kuin Aristoteleen ajattelu. Aristoteleen teokset oli juuri kaikki käännetty. Muslimioppineet olivat säilyttäneet Aristoteleen opit kun ne olivat olleet eurooppalaisilta pitkään hukassa. Koko 1000-luvulla syntyneen yliopistolaitoksen tieteiden luokittelu perustui suoraan Aristoteleen jaotteluihin. Jopa sanalla teologia viitattiin Aristoteleen metafysiikkaan, oppiin Jumalasta.

Luennolla korostettiin paljon sitä, miten Tuomas Akvinolaisen elämäntehtävä oli harmonisoida kristinusko aristoteelisen filosofian kanssa. Tuomas näki kristinuskon universaalina totuutena, joten oli ihan järkevää linkittää se aikansa ‘tieteen kanssa’. Aika ymmärrettävää. Kyseltyäni asiaa vielä tarkemmin, ymmärsin että professorin mukaan voi todella sanoa, että Akvinolaisen missiona oli nimenomaan sovittaa kristinusko aikansa filosofian kanssa yhteensopivaksi eikä toisinpäin. Akvinolaisen opit ovat edelleen ymmärtääkseni katolisen kirkon opin perusta. Ja niitä juuri Luther kovasti sittemmin kritisoi.

Akvinolainen löysi Aristoteleelta kristillistä totuutta, johon yhtyä. Molemmat näkivät, että jokaisessa ihmisessä on luonnollinen taipumus kohti Jumalaa. Luonnollisella järjellä voi todistaa Jumalan olemassaolon ja Jumalan ominaisuudet voi myös ymmärtää, kuten viisaus, rakkaus, jne. Sen sijaan ilmoitustotuuksia (inkarnaatio, kolminaisuus, sakramentit) ei voinut ymmärtää luonnollisella järjellä. Ihminen siis luontaisesti pyrkii kohti Jumalaa. Ja se onkin ihmisen tehtävä.

Joku kysyi luennolla, että eivätkö Tuomaksen ja Aristoteleen opit näin sopineet hyvin kaikkien monoteististen uskontojen käyttöön. Hyvä kysymys. Ei ihme, että juuri muslimit näkivät Aristoteleen arvon -voisi kuvitella, että juuri samasta syystä kuin Akvinolainenkin. Aristoteleen opit sopivat luonnolliseksi universaaliksi uskonnoksi, johon voi lisätä ‘joitain ilmoitustotuuksia’. Samaiselta Aristoteleelta tulevat usein nykyäänkin kristillisinä pidetyt miesten ja naisten ‘luontaiset’ taipumukset, ja niihin liittyvä ajatus ‘luonnollisesta järjestyksestä‘.

Luther ponnisti akateemisesta – siis aristoteelisestä maailmasta – ja kritisoi sitä voimakkaasti. Hän arvosti oppia, mutta näki vain että se oli mennyt Akvinolaisen väännöissä pieleen. Zwingli taas ei ollut akateeminen tyyppi, vaan seurakuntapappi. Hänen vaikutteena oli mieluumminkin (kristillinen) humanismi, joka arvosti elämää ja kokemusta opin ylikorostuksen sijaan. Zwingli halusikin uudistaa jämähtänyttä seurakuntaelämää – ei niinkään oppia. Erilaiset lähtökohdat – samantapainen uskonpuhdistus.

1500-luvun versio kristillispohjaista humanismia ei arvostanut akvinolaista oppia, eivätkä Sveitsin reformaattorit, eikä Luther. Mikä olisi ollut Euroopan historia, jos muslimit eivät olisi säilyttäneet Aristoteleen tuotantoa 1000-luvulle asti ja silloinen Eurooppa ei olisi sitä löytänyt ja omaksunut? Professori esitti tämän suuntaisen kysymyksen, siitä oliko Aristoteles sitten hyvä juttu vai ei. Kertomus muistuttaa nykyaikaa. Joskus tuntuu, että ns. teologit vääntyvät milloin minkäkin tieteenhaaran mukaan, kuvitellen vain käyttävänsä ‘niiden välineitä’ teologian tekemiseen? Kuinkahan lähellä itseasiassa ollaan tätä Akvinolaisen harmonisointiajatusta.

Kadunmiehet muuttivat kierrätysastioihin

Helsingin Sanomissa 23.2.2008 oli pitkä juttu kadunmiehistä.

Siinä mm. Vailla vakinaista asuntoa -yhdistyksen toiminnanjohtaja Sanna Lehtonen kertoo, että ‘tie pysyvästi kadulla asuvaksi alkaa usein avioerosta. Sen jälkeen tulevat masennus, rahavaikeudet, vuokrarästit ja asunnon menetys. Jossain vaiheessa tartutaan pulloon ja kyllästytään viranomaisiin. Sitten muutetaan pysyvästi kadulle ja haistatetaan yhteiskunnalle pitkät’. 

Nämä tyypit pitävät auki paikkaa, jossa pesevät kadun miesten vaatteet ja ruokkivat heitä sillä aikaa kun vaatteet kuivuvat. Ja antavat uusia.

Näin kirjoituksessa niin paljon erilaisia asioita…hyvä etten tippasilmässä lopulta sitä lukenut. Mielessä pyöri kaikki asiat kehitysmaista, miesten ja naisten rooleista, sukupuolten välisestä epäterveestä asetelmasta, köyhyydestä, luovuttamisesta eteenpäin. Oikeastaan en tiedä miksi se jotenkin tarttui minuun niin.

Millaisia tuntemuksia tai ajatuksia tämä herättää teissä?