Paavalille olisi ollut epäilemättä vieras nykykirkossamme ilmeisesti yleinen ajatus siitä, että etiikka voisi olla erillään teologiasta. Havaihduin luterilaisen kirkon käytäntöihin tässä suhteessa lestadiolaisuudesta käytävän keskustelun yhteydessä keväällä. Silloin arkkipiispa Paarma sanoi, että kirkon lestadiolainen liike määrittelee itse opetuksensa elämäntapa- ja eettisissä kysymyksissä. Piispa Samuel Salmi puolestaan kirjoitti Helsingin Sanomissa 3.3.2009, että `luterilaisuudessa korostetaan ihmisten ja yhteisöjen oikeutta itse määritellä suhteensa seksuaalieettisiin kysymyksiin.’ (katso Kotimaa-lehdessä aikoinaan julkaistu kirjoitukseemme). Paavali olisi tuskin ilahtunut myöskään teologisen tiedekunnan tavasta irrottaa etiikka dogmatiikasta, niin että etiikka ei tarvitse dogmatiikkaa, eikä dogmatiikka etiikkaa.

Mitä etiikka sitten merkitsi Paavalille teologisesti? Luennolla Paavalin etiikka tiivistettiin sanoin ’tule siksi mitä jo olet’. Paavalin ajattelun taustalla näyttää olevan näkemys, että kerran Kristukseen kastetulla ja uskovalla on katoamaton lahja. Niin olisi myös tämän haureellisesti elävän miehen tapauksessa (vrt. 1 Kor 3:15). Pelastuminen ei kuitenkaan ollut yhteensopivaa epäpuhtaan, siveettömän, elämäntavan kanssa. Siksi Paavali kehottaa korinttilaisia erottamaan miehen keskuudestaan, luovuttamaan Saatanalle, jotta hänen ’lihansa’ tuhoutuisi, niin että hänen henkensä pelastuisi (1 Kor.5). Paavalille oikea elämäntapa on nähtävissä jo VT:ssa. Siinä mielessä laki, VT:n säädökset ja sen etiikka, ovat yhä voimassa, vaikka rituaalisäännöt eivät enää pädekään. VT:ssa on selkeä sääntö siitä, että temppeliin ei saa tulla mitään saastaista. Siellä kielletään myös yhtyminen isän muihin vaimoihin (2 Ms 18:8). Pahan poistamiseksi tuomio toteutettiin ’leirin ulkopuolella’. Tämä pätee myös kristilliseen seurakuntaan. Paavali kehottaa korinttilaisia puhdistamaan talonsa hapantaikinasta, ja elämään vilpittömyydessä ja totuudessa, sillä Kristus on jo teurastettu. Korinttilaisten pöyhkeily siitä, että he elivät ’Hengessä’, kun he samalla jatkoivat haureellista tai epäeettistä elämäntapaansa, osoitti heidän ajattelunsa harhaisuuden. Nimenomaan seurakunnan, pyhien yhteisön, oli poistettava paha keskuudestaan. Entä vapaus Kristuksessa? Vaikka Paavali esimerkiksi galatalaisille puhui painokkaasti vapaudesta Kristuksessa lakihenkisyyttä vastaan, korinttilaiskirjeessä ei ole mitään negatiivista laista. Korinttilaisia ei ollut tarpeen varoittaa laista, sillä he eivät olleet lakihenkisiä, vaan he mieluumminkin toteuttivat vapauttaan ’Kristuksessa’ sillä seurauksella, että Jumalan lakia rikottiin. Siksi Paavali kirjoittaa korinttilaisille ja galatalaisille niin eri tavoin.

Istun parhaillaan sen verran mielenkiintoisella kurssilla Korinttilaiskirjeistä, että ajattelen postata tänne jatkossa luentopäiväkirjani osasia ja pohdintoja, sitä mukaan kun kurssi etenee. Katsotaan miten käy.  Aloitan Paavalin etiikasta, koska sitä käsittelemme parhaillaan. Onko Paavalin etiikalla jotain tekemistä luterilaisen kirkkomme etiikan kanssa? Pitäisikö sillä olla?

eli Darrell kirjoittaa:

I agree completely that even “good” rituals (dogmatically correct, emotionally satisfying, etc.) can have bad outcomes. That is one reason Jesus had so much to say about the Pharisees! There are basically two forms of religious legalism we have to contend against in the realm of ritual:

(1) ritualism, which says the externals of the ritual have to be done just right for it to have a positive effect, and therefore obsesses over the tiniest details while missing the point of the whole (in English, we say, “missing the forest for the trees”), and

(2) formalism, which goes through the motions of the ritual with little or no thought for its significance.

I would simply suggest that we’re going to have rituals, no matter how hard we try not to! As you said, in your small group Bible study you found the need for a certain degree of orderliness or interpersonal agreement about how to pray. Something like that is to be expected when people try to organize their time together, no matter how close, loving, or equality-minded they are.

So, since we’re stuck with being ritualists (we are human, after all), let’s make sure we’ve come up with some good rituals! Let’s make sure our rituals encourage group participation, that our ritual leaders see themselves as facilitators of the worshiping community, not “professionals” who do something “for” us that we can’t do for ourselves, that our ritual spaces foster a sense of belonging and hospitality, etc. And let’s make sure we critique and challenge these rituals from time to time and teach people to avoid the dangers of ritualism and formalism.

I think I might post something from my dissertation on my blog later today that deals with these issues.

Kuva: http://picturemission.blogspot.com/

Tämä jatkona edelliseen kirjoitukseen. Kai se on vanha totuus, että itse metodeissa ei ole paljonkaan eroa uskontojen välillä. Ero on sisällöissä. Kristillinen rituaali ‘kutsuu paikalle’ Jumalaa ja Pyhää Henkeä, joka mm. tuo synnin näkyväksi – asia johon Wiccat esimerkiksi eivät usko. Heidän paikalle kutsumansa henget ovat jotain muuta laatua. He uskovat myös, että jokainen on vastuussa teoistaan, ja niiden hedelmät näkyvät jo tässä elämässä. Kristillinen rituaali on Kristuskeskeistä, mutta silti, miten siihen suhtautua.

Tapasin junamatkalla toissa päivänä sopivasti Mursulan Jussin, joka asuu viereisessä talossa. Välillä taivallamme hetken samaa polkua. Hän totesi pohdiskeluuni luterilaisen kirkon rituaalien mahdollisesta turmiollisuudesta: ‘parempi sitä kuin ei-sitä’. Hän muistutti omiin kokemuksiinkin pohjautuen, miten kävi Itä-Euroopassa kun kristilliset julkiset rituaalit kiellettiin. Tähän tyyliin olin itsekin kyllä aiemmin ajatellut, mutta kuitenkin olin nähnyt rituaalit parhaimmillaan neutraalina. En nyt tarkoita Jeesuksen itsekin opettamia ‘rituaaleja’ ehtoollista, kastetta tai Isä Meidän rukousta, vaan sitä kaikkea muuta, jolla erityispyhää kokemuksellista tai sakramentillista pyhän ilmapiiriä luodaan.

Eilen sitten pieni raamattupiirimme kokoontui ja julkisesta rukouksesta ei tahtonut tulla mitään. Niinpä ilta päättyi sitten siihen, että tulin tietoiseksi tarpeesta luoda oma sovittu rituaali (=käytäntö) sille, miten rukoilemme niin että homma tuntuu hyvältä kaikille osapuolille!!! Erikoista. Siis rituaalia tarvitaan sittenkin? Toisaalta tarve syntyi juuri siitä, että kirkkomme on jättänyt ääneen rukoilemisen papeille ja papittarille, ja sulkenut yhteisöllisen jakamisen rituaaliensa ulkopuolelle.

Ehkä kyse on siitä palveleeko rituaali jotain tarvetta, onko sen muuttamiseen valmius, vai onko se kiveen hakattu kaava. Onko rituaalista tullut Jumalan korvike?

Kuva: http://picturemission.blogspot.com/

Luin uskontotieteen kirjatenttiä varten Titus Hjelmin toimittaman kirjan nimeltä ’Mitä Wicca on?’ ja se antoikin ajattelemisen aihetta. Suomen vapaa wiccayhdistys anoi 2000-luvun alussa pääsyä rekisteröidyksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Lopulta korkein hallinto-oikeus piti voimassa opetusministeriön hylkäävän päätöksen äänin 4-3. Wiccoilla ei ilmeisesti ollut riittävää institutionaalista rakennetta ollakseen uskonnollinen yhdyskunta. Heidän demokraattiseen ’oppiinsa’ ei sovi hierarkkinen rakenne, joka kirjan tutkijoiden mukaan on välttämätön järjestäytyneelle uskonnolle.

Wiccat pitävät luontoa pyhänä, ihmistä sen osana. Heille on tärkeää henkilökohtainen yhteys jumaluuteen, oman kokemuksen korostaminen ja tasa-arvo. Syntiin tai persoonalliseen pahaan he eivät usko. Tämän puoleinen on tärkeämpää kuin tuonpuoleinen. Korostetaan vastuuta omista teoista. Niiden seuraukset näkyvät jo tässä elämässä. ’Tee mitä tahdot, mutta älä vahingoita’ on heille yhteinen sääntö.

Kaikilla on mahdollisuus toimia pappina tai papittarena, initiaatioiden kautta. Rituaalit ovat heille tärkeitä, ja rituaaliesineet, kuten malja tai miekka tai veitsi, pyhät rituaalivaatteet tai vaatteettomuus. Pyhä rituaalitila erotetaan muusta tilasta rituaalisesti ennen rituaalien aloittamista. Sanastoon kuuluu puhdistuminen, meditaatio, rituaaliset tanssit, ja esimerkiksi yrttien maagiset vaikutukset.

Lukiessani kirjaa pohdin kuinka samanlaista ’noituutta’ ovatkaan monet luterilaisen kirkkommekin rituaalit. Kävin helatorstaina maalla kirkossa. Kanttori lauloi maallikon kanssa kauniisti jumalanpalveluksessa yhden tuomaslaulun orreltaan. Teki mieli laulaa mukana, mutta ei ollut sanoja (vaikka srk pitää myös tuomasmessuja). Kysyin kanttorilta, joka tuli pihalla vastaan, eikö sanoja/kirjoja olisi voinut jakaa. Kysymys oli ilmeisen outo. Rituaaliselle virsien ilmoitustaululle ei saa laittaa tuomaslaulun numeroa nyt ainakaan.

Papit ja papittaret lukevat loitsukirjastaan loitsuja pyhissä vaatteissaan, omalla nuotillaan. Rituaalitila on pyhitetty tarkoitukseensa, sinne astutaan täydellisen pyhän hiljaisuuden vallitessa, lauletaan rituaalisesti pyhiä hymnejä 1500-luvulta pyhitetyillä uruilla säestettynä. Pappi ja papitar jakavat pyhät elementit rituaalisesti oikeassa järjestyksessä, ja lopettavat pyhän tilan käsikirjan mukaisilla rituaalin lopetusseremonioilla.

Tärkeää on, että tilaisuus on riittävän etäällä arkisesta elämästä ja sen käytössäännöistä. Näin saadaan taianomainen kokemuksellinen ulottuvuus mukaan. Päästään koskettamaan jumaluutta, joka on jotain ihan muuta kuin tavallinen elämä. Pappi ja papitar irrottautuvat ihmisyydestään rituaalin ajaksi, ja suorittavat seremonian, maljoineen, ja pyhine leipineen. Wiccasta poiketen tilanne on hierarkkisesti järjestäytynyt. Kansa on aina passiivinen, ja papittaret, papit ja kanttorit suorittavat esityksen. Wiccan rituaaleissa ei voi olla katsojia. Kaikki ovat osallistujia. Moni wicca on kuulunut aiemmin luterilaiseen kirkkoon ja saanut kristillisen kasvatuksen uskovaisessa kodissa. He halusivat aikuistuttuaan löytää aitoa hengellisyyttä.

Kun palasin kotiin helatorstain kirkkoreissulta olin pitkään vihainen ja jotenkin järkyttynyt. Koko juttu vaikutti niin väärältä. Vaikutelma korostui, koska seurakunta selvästi panostaa johonkin ’uuteen’. Wicca-kirja auttoi ehkä sanoittamaan oloani, mutta….. miten tähän pitäisi suhtautua?

Sanotte Kotimaa-lehden verkkouutisten mukaan, että kirkon lestadiolainen liike määrittelee itse opetuksensa elämäntapa- ja eettisissä kysymyksissä. Tähän suuntaan kirjoitti myös piispa Samuel Salmi Helsingin Sanomissa 3.3.2009, sanoessaan, että `luterilaisuudessa korostetaan ihmisten ja yhteisöjen oikeutta itse määritellä suhteensa seksuaalieettisiin kysymyksiin.’ Käytännössä tämä merkitsee, että raamattuopetus eettisistä asioista jää herätysliikkeille. Näin ne myös suoraan vaikuttavat siihen, miten usko toimii niihin kuuluvien ihmisten arjen elämässä. Useimmat näistä liikkeistä antavat miehelle korostetun aseman perheessä ja seurakunnassa. Niiden Raamatun tulkintaan ja opetukseen kuuluu mm. seuraavia ajatuksia: `uskova ei halua käyttää raskaudenehkäisyä, koska se on syntiä`, `mies on perheen pappi`, `papinvirka kuuluu miehille’, ´Jumala loi naisen alistuvaiseksi ja miehen aloitteelliseksi´ jne. Näistä perustavaa laatua olevista ihmiskuvaan ja jumalakuvaankin liittyvistä asioista kaitsemanne kirkko opettaa Sanan pohjalta hyvin vähän. Kirkon oppia ei voi, eikä pidä erottaa eettisestä ihmiskuvaan liittyvästä opetuksesta. Jos se jätetään herätysliikkeiden vastuulle, silloin kirkko on näiltä osin ulkoistanut hengellisen opetuksen ja ihmisten opillisen ohjaamisen. Siksi piispojen on otettava rohkeasti kantaa myös eettisiin kysymyksiin suhteessa koko kirkkoon, jonka hengellisiksi johtajiksi ja opettajiksi heidät on valittu. Nyt kirkon sitoutuminen sukupuolten väliseen tasa-arvoon ei ole uskottavaa. Yhteiselo herätysliikkeiden kanssa olisi rakentavampaa silloin, kun kirkolla johtajineen olisi selvä tasa-arvolle rakentuva oma opetuksensa siitä mitä Raamatun tulkintavaihtoehtoja näihin kysymyksiin on.

Saara Ruokonen
FM, seurakunta-aktiivi
Helsinki

Siis mitä mielessäni liikkuu. Oikeastaan on kyse siitä, että alan nähdä asioita vähän eri näkökulmista kuin aiemmin. Tähän ovat vaikuttaneet kokemukset dogmatiikan kursseilla teologisessa tiedekunnassa, lestadiolaisten ehkäisykeskustelu, ja piispojen ja herätysliikkeiden miesten yhteiset kannanotot ja yksittäisten ihmisten kertomukset siitä, mitä ovat kirkossa kokeneet. Monen olen kuullut tdk:n käytävillä toteavan, että tuli uranvaihto. Olen ajatellut näihin aikoihin asti naivisti, että kirkon ylin johto on sydämestään sitoutunut esimerkiksi tasa-arvoon sukupuolten välillä, mutta nyt näen että teot puhuvat enemmän kuin sanat.

Kirkko hyväksyy vaieten sen että iso ns. herätysliike sen sisällä rikkoo naisten ihmisoikeuksia massiivisesti. Yhteisön paineella (jota ei pidä väheksyä!) he pakottavat naiset synnyttämään 10-14 lasta. Edes köyhimmissä maailman maissa, joissa naisilla ei ole mitään oikeuksia, eikä välttämättä ehkäisyvälineitä, keskimääräinen lapsiluku on maksimissaan noin 7. Lestadiolaisille on syntiä jos lapsilukua ei maksimoida viimeisen päälle. He myös pitävät vain itseään pelastettuina. Ja luterilainen kirkko hyväksyy heidät papeikseen, kirkkoherroiksi, ja palkkaa heitä lisää perheneuvojiksi kuten piispa Samuel Salmi kirjoitti HS:ssa viime viikolla. Hänen mukaansa luterilaisuuteen kuuluu sen sisäisten ‘yhteisöjen oikeus itse määritellä suhteensa seksuaalieettisiin kysymyksiin’ !!

Dogmatiikan luennoilla taas havaitsee, miten tulevat kirkon toivot ovat omaksuneet naisia alistavan totuutensa herätysliikkeiden oppineilta ja tohtoreilta, tai vaikkapa STI:n kaltaisilta instituutioilta, jotka on perustettu ymmärtääkseni pitkälti juuri teologiopiskelijoiden opastamiseen naispappien vastustamiseen ja muutenkin ns. ‘oikeaan uskoon’. Professori seminaarissa taas opettaa vain ‘pelastusdogmaansa’ ja varoittaa nuorta opiskelijamiestä tarttumasta Paavalin naiskohtiin, koska ne ovat hänestä periferisiä, marginaalisia kysymyksiä. Asiasta siis ei dogmatiikan luennoilla puhuta. Se ei ole opillinen kysymys. Näin status quo jatkuu. Luterilainen kirkko kouluttaa opillisia asiantuntijoita, joiden raamatullinen näkemys sukupuolista ei perustu kirkon viralliseen oppiiin tasa-arvosta – sitä kun kukaan ei vaivaudu Sanan pohjalta opettamaan.

Mistä tässä kaikessa on kysymys? Sitä olen yrittänyt miettiä. Siihen tilanteeseen sitten piispat ilmoittavat 10-vuoden neuvottelujen tuloksensa ‘vanhauskoisten’ herätysliike-miesten kanssa. Eli että kirkon on haettavan heidän kanssaan yhteistyötä!! Eli siis naispappienkinko? Heitä ei tosin ollut neuvotteluissa mukana luterilaisellakaan puolella. On vähän samanlaista politiikantekoa kun maan hallituksella. Niitä joita asia koskee ei ole tarpeen edes kuulla.

Siis miten tämä todellisuus on selitettävissä. En voi olla miettimättä sitä mikä rooli on rahalla ja vallalla. Kirkon johtajat haluavat hinnalla millä hyvänsä säilyttää ‘yhtenäisen kirkon’ eli maksimoida veronmaksajien määrää. Tämä on ainoa tapa pitää yllä perinteistä instituutiota hienoine rakennuksineen, ja ilmeisesti herätysliiketaustasta tulleiden pappissukujen miesten ‘hyvänä pitämää’ insituutiota, josta he nostavat palkkansa, ja joka on heille kovin rakas juuri sinä instituutiona, jossa heillä ja heidän suvuillaan on vuosisataiset perinteet. Tätä ei saa mitkään eettiset tai ihmisoikeuskysymyksen uhata, sikäli kun se heistä on kiinni.

Varsin inhimillistä sinällään, mutta on tämä todella karu todellisuus nieltäväksi. Itken ja olen vihainen todennäköisesti ainakin joitain viikkoja. Yksi viikko on jo takana kun tätä kirjoitan. Saa nähdä mihin päädyn elämäni suhteen. Jumalalleni joskus lupasin, että näiden asioiden edessä en tule vaikenemaan. Mutta kyllä tässä on myönnettävä, että aika kovat ovat paineet minunkin sisälläni. Tajuan, miten mahdottomassa tilanteessa virassa toimivat ohjelmatoimistoa pyörittävät pappisnaiset ovat. Itse vasta lähettelin ensimmäisiä työhakemuksia.

Vaikka uskon että Paavali on kirjoittanut kaikki kirjeet jotka väittää kirjoittaneensa, vaikka perustelen asioita Korinttolaiskirjeessä asioilla jotka tulevat vasta Johanneksen evankeliumissa, joka ei voinut olla Paavalilla käytössä, vaikka valtaosa lähteistäni oli omasta kirjahyllystäni, eikä teol. tdk:n kirjastosta jne. Luulin että rikoin monta sääntöä, ja kaiken lisäksi vielä ‘kuvittelin’ sen mitä Paavali tarkoitti.

Aineseminaari on systemaattisen teologian ja eksegetiikan yhteinen, ja olen aitoperäinen eksegeetti. Syykin annettiin: Otan Raamatun tekstin vakavasti. Siis tekstin itsessään.

Niinpä otan. Ja se on hyvä asia eksegetiikassa! Kaikesta huolimatta yhä haikailen systemaattisen teologian perään, oppiin kun haluan päästä käsiksi. Mutta olen todella ilahtunut. Teol. tdk yllätti jälleen. Ties vaikka alkaisin vielä uskoa tieteeseenkin uudelleen. heh.

Sitä luennoi Veli-Matti Kärkkäinen, joka on ollut Fuller Theological Seminary:n proffa jo pitkään. Fuller on nähdäkseni aika konservatiivinen massiivisen iso jenkkipappisseminaari, joka ei ole sitoutunut mihinkään kirkkokuntaan.

Vilkaisin joitain hänen kirjojaan ja ne vaikuttavat tosi hyviltä. Pikasilmäyksellä tuntuu, että hän osaa poimia parhaat palat eri kristillisten kirkkojen opeista ja käytännöistä ja teologioista – mukaan lukien feministiteologia. Tämä on sen verran hämmästyttävää, vielä lähteäkseen entisen Ison Kirjan työntekijän (=helluntailaisten opisto) (rehtorin?) kynästä, että ilmoittauduin juuri kurssille.

Harkitkaa! Ei sitä joka päivä ‘päästä’ Fulleriin opiskelemaan, ja vielä ilmaiseksi..

Kurssille voi oletettavasti tulla kuuntelemaan kuka tahansa, jos ei opintopisteistä välitä (syytä tarkistaa). Ota yhteyttä, jos et löydä tietoja.

Paavali ei halunnut tukea rikkailta, vaan halusi ansaita oman elantonsa. Kommentaarissa arveltiin, että se oli Paavalilta tietoinen päätös. Tässä ympäristössä sanoma rististä ei olisi voinut levittää viisain sanoin. Paavalista olisi tullut vain yksi viisas lisää, eikä ristin sanoma olisi mennyt eteenpäin. Hän olisi voinut luoda vetävän metodin, ‘kristillisen opin’, jolla auttaa kansaa toteuttamaan itseään ja menestymään. Se olisi varmasti saanut kuulijoita.

Paavalin tapa ilmaista Kristuksen ristin sanoman sisältö korinttilaisille, jotka pyrkivät parantamaan asemiaan sosiaalisesti tai taloudellisesti, soveltuu meidän postmoderniin aikaamme. Ympäristö oli täysin sama! Yhä edelleen pelastus ei ole itsensä parantamisessa, ei viisaissa sanoissa tai hyvän tekemisessä, ei oikein suoritetussa kasteessa tai sakramenteissa, ei inkarnoituneen Jeesuksen eettisessä esimerkissä tai hänen mukavassa läsnäolossaan. Pelastus on yhä siinä, että Jeesus on jo sovittanut syntimme, ja koko maailman synnit kertakaikkisesti ristillä. Kristuksen kuvan kaltaisuuten kasvaminen merkitsee aikamoista ristinteologiaa, menestysteologian sijaan. Kristuksen seuraaminen vei Paavalin palvelemaan vaikkapa siellä missä hän haastoi työnsä keskellä ihmisiä keskusteluun myydessään telttojaan tms. Yhä edelleen inhimillinen ja jumalallinen kulkevat yhtä matkaa, erottamatta ja sekoittamatta, useimmiten ilman mainetta ja kunniaa ihmisten silmissä, ei ainakaan sitä samaa mainetta, mikä oli ihmisten tavoitteena tavallisesti. Varmasti Paavali erosi ympäristöstään, juuri siksi että oli viisas, ja oppinut, mutta käyttäytyi kuin mikäkin rahvas: teki rahvaan työtä, puhui rahvaan kieltä (ainakin kirjeet on kirjoitettu tavallisen kansan kreikaksi, ei yläluokan kreikaksi) jne… Outo tyyppi siis.